Keskinkertainen hevi on pahimmillaan todella keskinkertaista. On silkkaa kärsimystä kuunnella ihan kivasti tehtyä melodista heavyä, josta ei saa minkäänlaista otetta.
Kokemusta herra Tsalikis kyllä omaa: ukko on soitellut eri bändeissä jo kolme vuosikymmentä. Toiselle soololevylleen hän on soittanut rumpuja lukuun ottamatta kaiken itse, joten intoa ja teknistä osaamistakin tuntuisi löytyvän. Ei tämä nimittäin mitenkään heikolta kuulosta.
Mutta voi ranskanleipä sentään, etten saa mistään otetta. Kasarihenkinen power/heavy ammentaa Judas Priestin, Gamma Rayn ja hieman myös Manowarin laatikosta. Riffit on miksattu pintaan, ja Tsalikisin eläväinen ääni leikkaa terästä asiaankuuluvalla korkeudella. Tempo ajelee keskitietä, ja välillä heitellään kivat soolot tai kitaramelodiat.
Kymmenen raidan ja lähes tunnin nostattelun jälkeen mieleen ei ole jäänyt yhtään biisiä. Eikä niitä jää mieleen toisellakaan kuuntelulla. Ehkä kolmannella? No ei oikein vieläkään. Käytetyistä merkeistä yksikään ei ole arvoton, mutta ei näin kädenlämpöisellä hevillä ole mitään oikeaa tekoa.
Jos mukana olisi enemmän vaihtelua, jokin kirkkaana loistava tähti tai naamalleen kaatuva kömpelys, levyltä voisi nostaa esiin edes jotain. Nyt käteen ei jää mitään. Sieltä se tuli ja sinne se meni, kiitos ja hyvästi.