Viime vuosina jonkinlaista pöhinää kotimaisen okkultismirockin ympyröissä herättänyt Seremonia on pitänyt yllä varsin vilkasta levytystahtia. Neljä albumia viiden vuoden sisään on kunnioitettava suoritus yhtyeeltä kuin yhtyeeltä.
Vaan miten on materiaalin laadun laita? Soitosta ja sovituksista kuulee, että musikantit ovat ehtineet jammailla jo hetken. Lajityyppinä toimii mystisen psykedeelinen rock tai doom, joka on onnistuttu koostamaan kosmisen eriskummallisista elementeistä. Vanhahtavan rosoiseen äänimaailmaan puetut hämyriffit ja -melodiat ovat erittäin retrontuoksuisia.
Yhtyeen yleisilme on julistava, ritualistinen ja melko groteski, paikon liiaksikin asti. Tätä alleviivaa laulajatar Noora Federleyn monotonisen palvova, makaaberi tulkinta, joka jakaa varmasti mielipiteitä.
Parhaiten onnistutaan piinaavan synkän ja vihtahousuisen tunnelman luonnissa. Itse sävellyksistä en osaa sanoa, ovatko ne kaikessa irvokkuudessaan ja heittelehtivyydessään veikeitä vai mauttomia. Asetun jonnekin keskivälin paikkeille.
Toimivimmat vibat jäävät ehkä suoraviivaisimmista lohkaisuista, kuten nimikappaleesta ja Kuoleman planeetasta. Puolestani bändi voisi keskittyä jatkossa enemmän tähän tyyliin muun teatraalisen tilpehöörin sijaan.