Ensin pinta: virolaisen Smõukin kakkostäyspitkä on upeimpia vastaani pyörineitä vinyylijulkaisuja. Levyn gatefold-kannen värejä tiirailisi päiviä ja mahtavan paksua pahvia nuuhkisi vaikka maailman tappiin.
Myöskään sisältö ei petä. Tarttolaisbändi veivaa psykedeliapitoista jytää, joka pörisee, mutta ei liikaa, ja jumittaa juuri sopivasti.
Smõukissa on myös popkosketusta, josta pitävät erityistä huolta heleästi soivat, kaikukanjonin läpi ajetut kitarat. Ajoittain tunnelmat tuntuvat pysähtyvän hetkisen 70-luvun kotimaisissa Love Records -julkaisuissa, mikä luo huimia mielikuvia. Neljään pitkään ja pidempään kappaleeseen jaetun kokonaisuuden kruunaa orgaanisenkuulas tuotanto.
Viime joulukuussa cd:nä julkaistu Mõlk on valloittava albumi, jossa ei jää harmittamaan kuin se, ettei sanoja tahdo ymmärtää loppuun saakka. Sekään ei ole oikeastaan bändin vika.