Usein puhutaan siitä, kuinka AC/DC on veivannut yhtä ja samaa biisiä koko uransa ajan. Sama kuvaus sopii Anviliin – sillä pienellä erotuksella, että AC/DC:n biisi on aika kova, kun taas Anvilin laulu on jäänyt vähän piippuun.
Steve ”Lips” Kudlow ja Robb Reiner ovat tavoitelleet yhteistä unelmaansa rokkitähteydestä 41 vuoden ja 19 albumin ajan. Kaverusten intoa ja omistautuneisuutta ei voi kuin kadehtia ja hämmästellä: uusi albumi on hädin tuskin pihalla, kun kanadalaiset kertovat suurin piirtein äänittävänsä seuraavaa.
Ukot olisivat saattaneet päästä pitkälle, jos sävellyskynänsä olisivat yhtä teräviä kuin soittotaitonsa. Vauhdikkaat instrumentaaliset jammailut Teabag ja Gomez torvineen näyttävät, mihin tästä porukasta olisi, jos tavoitteena olisi jokin muu kuin se ainainen juntta. Someone to Hate pistää miettimään, miksi tällaisia hemmetin kovia ralleja on vain pari hassua per levy.
Yksi ja sama biisi on tehty kuitenkin sen verran oikein, että sen ties kuinka mones sadas sovitus pistää pään nyökkymään vähintään varovaisesti, usein kovemminkin. Tälläkään kertaa ei ehkä päästä kuuhun asti, mutta levy on vahvinta Anvilia yli vuosikymmeneen.