Kappaleiden viimeistelyssä kuuluu harmillinen resurssi- ja intohimopula – arviossa Quiet Riot

Julkaistu Infernossa 11/2019.

23.02.2020
Quiet Riot
Hollywood Cowboys
Frontiers

Piiiitkän linjan heavy rock -yhtyeellä on riittänyt pinnaa jatkaa, vaikka hommat eivät ole menneet aina ihan sulavimmin. Alkuperäisen laulajan Kevin DuBrow’n kuoltua vuonna 2007 yhtyettä on esimerkiksi piinannut melko uskomaton laulajanvaihteluhässäkkä. Tällä orkesterin noin 13. albumilla laulaa jo kertaalleen bändistä häipynyt Love/Hate-solisti Jizzy Pearl.

Bändissä ei ole rumpali Frankie Banalin – jolla todettiin hiljakkoin inha haimasyöpä – lisäksi muita vanhojen aikojen hahmoja. Tätä myötä sitä ei hevillä tunnista samaksi koplaksi, joka tahkosi mainiot hittilevyt Metal Healthin ja Condition Criticalin 1980-luvun alussa.

Aloituskappale Don’t Call It Love kuulostaa Mötley Crüelta ja suuri osa loppulevystä hartaasti bonzoilevan rumpalin johdolla Led Zeppeliniä parhaansa mukaan emuloivalta baaribändiltä. Nyky- Quiet Riot tuntuukin olevan lähinnä isosti jytkivän Banalin show, joskin myös Pearl kiekuu railakkaasti.

Joukossa on ihan asiallista hard rock -jytistelyä bluesinkatkuineen kaikkineen, mutta kappaleiden viimeistelyssä kuuluu harmillinen resurssi- ja intohimopula. Biisejä ei ole viimeistelty, ja useampikin kappale loppuu ilman sen kummempaa ympyrän sulkeutumista tai valmiiksi tulemisen tuntua.

Albumi ei tarjoa kovinkaan sähköistä tunnelmaa, vaan levyn energiataso tuntuu ennemminkin väsähtäneeltä.

Lisää luettavaa