Tamperelainen Egokills täräyttää tiskiin kolmannen levynsä. Selittelyille ei ole enää juuri tarvetta, ja albumin nimikin on yksinkertaisen itsevarmasti Egokills.
Bändi itse on kuvaillut levyä siten, että ”missään laatikossa ei pysytä, vaan kappaleita ja tunnelmia on moneen lähtöön”. Tällä kertaa tekijöiden oma luonnehdinta pitää paikkansa. Kappaleet liikkuvat Life’s a Partyn punaniskaisesta ilakoinnista Cliff Burtonin aikaista Metallicaa loppupään Amoraliin naittavaan Grey Rainbowsiin. Biisien keskiössä ovat ilahduttavan usein maukkaat riffit, jotka ottavat vaikutteita niin melodisesta death
metalista ja Zakk Wyldeltä kuin grunge-suuruuksiltakin.
Materiaali ei kuitenkaan nojaa pelkkään vakuuttavaan kitaratyöskentelyyn, vaan sen laulumelodioihin on onnistuttu luomaan vastaansanomatonta tarttuvuutta. Toisaalta eniten mielipiteitä jakanee Janne Selon nasaalinen, paikoin räkäinen lauluääni, jonka sävyt liikkuvat jossain Mr. Lordin ja Hardcore Superstarin Joakim Bergin välimaastossa. Jos se ei muodosta ongelmaa, Egokills-levy tarjoilee miellyttävän monipuolisen kattauksen rokahtavaa metallia, jossa kuulaus ja raskaus lyövät kättä.