Jammailu on hyvä harraste, joka tuottaa joskus loistavia biisejä, jopa bändejä. Usein sen pohjalle rakentuvat kappaleet kaipaavat kuitenkin lihaa luidensa ympärille, eli jonkinlaisen sävellyksen.
Wolf Prayer kehittelee jamejaan ihan kelvollisesti, mutta aika vähänlaisesti kappaleissa loppujen lopuksi tapahtuu. Kopla kiertelee yhden tai kahden riffin ympärillä, ja laulua on ympätty mukaan ilman sen kummempaa kantavaa melodista ideaa.
Saksalaistrion sointi on 90-lukulaisen kuivakkaa ja soundi stoner-tyyppisen haahuilun parissa tavallaan mielenkiintoinen. Soitossa on aivan kelpo fiilis, mutta aavistuksen epävireinen ja paikoitellen kankea laulu on jätetty kuulokuvassa turhan selkeäksi, mikä tökkää ajoittain melkoisesti. Toisaalta albumin järkäleessä, liki ysiminuuttisessa The Devil Told Me So’ssa laulu ja ilmiselvästi vähän pohditumpi sävellys kohottavat yhteistuumin tunnelmaa aika mukavasti.
Spell of the Crimson Eye on tavallaan kelvollista keskitien stoneria hiukan erikoisella soundilla. Tyhjäkäyntiä löytyy, mutta välillä putputus on myös vallan mukiinmenevää. Ei levystä tolkuttomia kiksejä irtoa, mutta ei sitä nyt göntsäksikään voi haukkua.