Musiikki on siitä jännä juttu, että jotenkin siltä odottaa tiettyjä totuttuja lainalaisuuksia. Esimerkiksi itselleni on aika oleellista, että musiikissa on rytmiä tai edes jonkinlaista hahmotettavissa olevaa melodiaa. Post-sludgen, bläkkiksen ja kokeellisen melun äärellä operoivan Crowhurstin (tai ilmeisesti vain pääjehu Jay Gambitin) ja 76-vuotiaan, ilmaisussaan jatsista moninaiseen avantgardeen ulottuvan kontrabasisti-säveltäjä Gavin Bryarsin yhteisalbumilta näitä keskeisiä elementtejä ei juuri löydy.
Incoherent American Narrative kuulostaa painajaismaisen hidasta outoilua sisältävän mustavalkoisen, rakeisen taide-elokuvan scorelta. Sillä on suhinaa, elektronista hälyä, hiljalleen vaihtuvia – kenties syntetisaattorilla tai kitaralla tuotettuja, ei voi sanoa – äänimattoja ja hurjimmillaan satunnainen kolahdus. Koko 50-minuuttinen levy kuulostaa death metal -albumin introlta.
Blistered Glaciers -avauskappaleen neljännen minuutin kohdalla se hahmottuu: tämä on kokonaan tätä. Kovin koitos on albumin kolmas ja viimeinen raita Dead Swans of Dreams koko 25 minuutin komeudessaan.
En väitä, että levyn taiteellinen anti olisi millään tasolla huonoa tai arvotonta. Itselleni sillä ei vain ole musiikillisesti minkäänlaista funktiota. Taiteellisena tuotoksena sitä on kuitenkin pakko arvostaa, tykkäsi tai ei.