Nosoundilla on aika vähän tekemistä metallin kanssa, mutta tunne on suuri ja surumielinen. Ja jyrähtääpä se kitarakin muutaman kerran aika jylhästi. Enimmäkseen italialaisyhtye loihtii kuulaita tunnelmia, jotka luotaavat jatsahtavan ilmavalla tatsilla soitetun post-rockin eteerisempää laitaa.
Runsaista jousista, pianoista ja muusta orkestraatiosta huolimatta suhteellisen intiimi ulosanti on toimivaa ja luonnollinen esillepano oikea ratkaisu. Pompöösi paisuttelu rikkoisi kappaleiden herkän tunnelman – eikä herkällä tarkoiteta tässä välttämättä herkistelevää ja hempeätä. Kohdakkoin fiilis on jopa äkäinen. Ihan peruskamaa levy ei siis ole.
Levyn vahvuuksia ovat sen tunnelmat ja tyylikäs soitto. Italialainen aksentti tuo lauluun hienoa särmää, ja ihan äidinkielelläkin vedetty matsku toimii hienosti. Scintillan haittapuolena on genrelle tyypillinen taipumus jäädä äänitapetiksi, ellei musiikkiin saa keskittyä rauhassa. Komeaa tapettia se toki on.