Uusintajulkaisuja läjäkaupalla ja ilmeisen halvalla viime aikoina tehtaillut Dissonance survoo kuokkaansa yhä syvemmälle vanhan brittiheavyn hautoihin.
Desolation Angels tuskin kilistää kelloja monenkaan mielessä. Taannoin uusiokäsittelyn saanut nimikkodebyytti (1986) oli kuitenkin aivan pätevä, joskin aikoinaan auttamattoman myöhässä ilmestynyt levyllinen melodista NWoBHM-menoa. Sopuhinnalla löydettäessä levyyn kannattaa jopa sijoittaa.
Tätä vuonna 1990 vain kasettina julkaistua kakkoslevyä sen sijaan on tuskin kuullut juuri kukaan. Albumin ensimmäinen virallinen uusintajulkaisu nähdään vasta nyt, joten tarjolla olisi melkoista hämärää.
Valitettavasti musiikin tarpeellisuuden kanssa tekee tiukkaa, sillä ilmaisua on suoristettu esikoislevyyn verrattuna ja kaikki on ikään kuin pinnallisempaa. Tuotannollisesti matsku kestää kuuntelua, sillä kappaleet soundaavat hyvältä ja niiden melodiat ja kertosäkeet toimivat omalla harmittomalla tavallaan.
Minkäänlaista magiaa tai kappaleita korkeammalle tasolle nostavaa mystiikkaa mukana ei kuitenkaan ole. Perusvarmana etenevä musiikki on kuin suoraan pubin lavalle sävellettyä. Ei tällä täytetä areenoita tai saavuteta kuolemattomuutta.
Tavallaan levyä on harmi paiskata näinkin mitättömällä ja keskinkertaisella arvosanalla, sillä loppujen lopuksi se on yhdentekevyydestään huolimatta aika mukavaa kuunneltavaa. Väliinputoamista ei voi kuitenkaan välttää, sillä sen paremmin kiihko, eeppisyys kuin melodiatkaan eivät hätyyttele alan kärkeä.