Vuosituhannen alkupuolella startanneen Lähdön Aika -yhtyeen uraa on tullut seurattua tällä vuosikymmenellä kohtalaisen tarkasti. Kirjallista kritiikkiäkin on tullut annettua useammasta julkaisusta, mukaan lukien edellinen, neljä vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä.
Sitten vuonna 2011 julkaistun, soundeja ja sävellyksiä myöten hapuilevan seiskan yhtye on fokusoinut ulosantiaan selkeästi, ja jälki on parantunut vauvanaskelin levy levyltä. Linja pitää myös Alku-albumilla.
Yhtyeen sludgemainen doom on yksinkertaista ja pelaa pitkälti ahdistusta levittävän solistin huudon ja simppelin riffittelyn välillä. Välillä meininki heltyy rauhalliseksi tunnelmoinniksi säilyttäen silti rosoisen otteensa.
Saatteen kanssa olen monessa kohtaa eri mieltä. Korvieni mukaan musiikki ei ole aiempaa tylympää ja ruhjovampaa, vaan ennemminkin aiempi kokonaisvaltainen ehdottomuus on jalostunut tarkemmin iskeväksi. Tinkimättömyys on silti tallella. Alku ei myöskään kuulosta minusta tuoreelta ja innovatiiviselta, ainoastaan hyväksi havaitun polun kulkemiselta pienin poikkeamin.
Tämä ei ole sinällään minkäänlainen ongelma, mutta lopulta levy antaa vähemmän kuin lupaa. Siltä jää kaipaamaan sitä kaiken päälle tällättyä ekstratylyyttä ja ruhjovuutta, aina tuotantoa myöten, joka repisi ääripäitä edes hitusen kauemmaksi toisistaan.