Levy on täynnä iskeviä biisejä – arviossa Pestilence

Julkaistu Infernossa 2/2018.

Pestilence
Hadeon
Hammerheart

Patrick Mameli oli taas erikoistilanteen äärellä. Kunnianhimoinen yritys veivata lähes kolme vuosikymmentä sitten luotu oma soundi modernimmaksi epäonnistui. Fanit heräsivät keikoilla vasta Land of Tearsin nuotteihin. Pöytähän siinä oli puhdistettava. 

Mameli nakkasi jazz death -uraa uurtaneen Spheres-levynsä (1993) kiertueen jälkeen kepit ullakolle. Alkoi 16 vuoden levytystauko. Tänä aikana death metal oli kokenut evoluution, ja niinpä tuon hybridimoottorilla suhisevan pedon kelkkaan hypättiin paluulevy Resurrection Macabrella vuonna 2009. Yrityksessä onnistuttiin – tosin negatiivisessa mielessä. Kuten valtaosa uuden aallon kyhäelmistä, albumi oli kovin lattea. Menon tunnisti ajoittain Pestilenceksi, mutta kuloja sytyttävä kipinä oli sammunut ajan pyörteisiin. Levy soi kuin automaattiohjauksella. Doctrinekaan (2011) ei tuonut genreen uutta toimintatapaa. 

Obsideolla (2013) tampattiin jo tykimmin, vaikka silläkin kulminoituivat monet nykyaikaisen death metalin ynseät lainalaisuudet. Löytyi kiihkeitä blastbeatejä, deathcoresta tuttuja breakdown-kohtia ja kappalerakenteiden hahmottomuutta. Mikään näistä palikoista ei sovi tämän porukan lelulootaan, ja lopputuloksena oli muodollisesti pätevää mutta päälleliimatun kuuloista scifikuoloa. Sitä vain sattui mädättämään Mamelin tunnistettava murina. 

Onkin perin nurinkurista, että death metalin kultaisen periodin tärkeimpiin edistäjiin kuulunut hollantilaisryhmä palaa vanhaan tuttuun ilmaisuunsa. Eltaantuneisiin kierrätyshommiin Mameli ei ole kuitenkaan sortunut. 

Miehistö on pantu vaihtoon. Vanha aisapari, kiertämiseen tympääntynyt Patrick Uterwijk on korvaantunut uudella kitaristilla, Calin Paraschivilla. Ehkä tämä oli se piristysruiske, jota Pestilence olisi kaivannut jo lähes vuosikymmen sitten. Samalla toistuu tuttu kuvio: Mameli kaivaa muutoksesta voimavaran. Tämä koettiin jo Testimony of the Ancientsillä (1991), kun alusta asti yhtyettä luotsannut nokkahahmo Martin van Drunen kaikkosi riveistä juuri ennen klassikon äänityksiä. 

Ja vihdoin nimittäin lähtee. 

Multi Dimensionalin tavaramerkilliselle riitasoinnulle perustuvaa kitaraharmoniaa vauhditetaan klassisella kuololaukalla. Mameli karjuu jotain mikrokosmoksista ja livauttaa väliin neojazzsoolonsa. Örinät lähtevät kuin silloin joskus. Heti kärkeen tehdään selväksi, että ryhmä palaa klassista Testimonya ja tätä seurannutta Spheresiä ristisiittävään tyylittelyyn. 

Riffit ovat yksinkertaistuneet ja niiden annetaan syöpyä sopivan toiston myötä takaraivoon mukavan oldschoolisti. Blastejä kuullaan vain siirtymissä, ja uusi kannuttaja, romanialaislähtöinen Septimiu Hărşan paukuttaa kuin 2.0-päivityksen saanut alkuperäisrumpali Marco Foddis. Lopputulemana on vanhalle liitolle kumartava, silti raikkaanmoderni deatheepos. Levy on täynnä iskeviä biisejä. 

Pieni kauneusvirhe omaan korvaani on Astral Projectionin robottilaulu, mutta tämäkin ralli hoidetaan lopulta kuolojolkotellen kotiin. Kun Hadeon kellottaa vain hiukan alle 40 minuuttia, jää nälkä, joka tyydyttyy vain uudelleen playtä painamalla ja lopulta vanhan tuotannon esiin kaivamalla. 

Näyttää lujasti siltä, että kuolohommissa konkarit yksi toisensa perään tekevät ansiokasta paluuta. ”We are timeless… We are ageless!” Patrick karjuu korvaani. Uskon nyt joka sanan.