Mukava nähdä ison levy-yhtiön listoilla näinkin pieniä ja omalaatuisia tapauksia. Jenkkibändi Hammers of Misfortune esittää sen sortin menneessä piehtaroivaa heavyä, että sekä lafka että bändi tietää varmasti levyjen pysyvän pienen piirin suosikkeina.
Eikä siinä mitään, kyllä tästä aistii rakkauden ja aitouden helposti. Mitenkään helppo tapaus Dead Revolution ei silti ole, sillä kiekko kuulostaa edeltäjänsä 17th Streetin (2011) tapaan aluksi jokseenkin mitäänsanomattomalta; mielenkiintoiselta, mutta välittömien koukkujen puuttuessa myös hivenen tylsältä ja ennen kaikkea oudolta.
Sävy on tavallaan lannistava. Vaikka tempo on usein hyvinkin menevä, tunnelmat ovat yhtyeen nimeä mukaillen epäonnisen masentuneita ja melankolisen surumielisiä. Nyrkki ei siis tuppaa heilumaan, mutta leimoja välttelevä omaperäisyys käy tälläkin kertaa vähitellen kiehtomaan.
Ote on edellislevyyn verrattuna hivenen suoraviivaisempi ja metallisempi. Progressiivisuus on silti edelleen läsnä, riffittelyssä ja laulumelodioissa suositaan päällystämättömiä kärrypolkuja. Melodisen heavyn ja vanhan Uriah Heepin sekoituksena kulkeva musiikki soi raikkaan orgaanisesti, ja vaikka soitossa ei ole moittimista, sympaattisista maisemista löytyy myös hienoista plusmerkkistä käppäisyyttä.
Slough Fegin ja laajemmin sanottuna Cruz Del Sur -levy-yhtiön ystäville tässä on varmasti paljon nautittavaa. Hammers of Misfortune on ilmaisultaan kenties melko pehmeä, mutta samalla hyvin kompromissiton. Jännä tapaus.