Oululaisbändin esikoinen neljän vuoden takaa jäi mieleen paitsi yhtyeen nimen myös raikkaan otteen ansiosta. Toinen pitkäsoitto syventää sävelmiä rahtusen, mutta kovin radikaalia muutosta ei tarjoilla. Hyvä niin.
Parhaimmillaan biiseistä tulee mieleen klassinen Queensrÿche, kuten vaikkapa Of Malison and Magicin kitarat ihanasti kertovat. Päälle ripaus Tarotia, AOR-henkistä melodiantajua ja häpeilemättä kasariestetiikan kanssa pussailevia koskettimia, niin jonkinlainen kuva on luotuna.
Pyöräytys tai pari levyä piti ihmetellä, sillä kappaleista on tehty debyyttiin verrattuna pykälän isompia ja maalailevampia. Sama miedosti progressiivinen melodinen heavy soi yhä, mutta entistä kypsempänä versiona.
Tässä sarjassa on vaikea saada itseään esille, mutta Death’s Head and the Space Allusion ansaitsisi enemmän huomiota. Täysin valmiilla soundilla pelaava yhtye ei jätä toivomuslistalle paljoakaan, sillä periaatteessa kaikki pelaa siten kuin pitääkin.
Entistä täydellisempiä melodioita ja koukkuja on toki aina tilauksessa, mutta nykyisilläkään eväillä ei tarvitse hävetä kenenkään rinnalla.