Melkein. Ihan kuten muutamalla edellisellä levyllään, My Dying Bride on edelleen eksyksissä jossain oman tyylinsä uumenissa löytämättä kuitenkaan tunnelman syvimpiä uumenia.
On vaikea lähteä osoittelemaan, mitä levyltä jää uupumaan. My Dying Briden melodioista on tuntunut puuttuvan jo jonkin aikaa sitä aidointa ja alleviivatuinta misantropiaa, joka teki bändin parhaista levyistä unohtumattomia. Ja ei, en puhu vain 90-luvun tuotannosta, sillä vielä The Dreadful Hoursin (2001) ja Songs of Darkness, Words of Lightin (2004) aikoihin bändi tuntui osaavan laajentaa soundiaan onnistuneilla keinoilla, mikä piti ankeimmankin masentelun mielenkiintoisena.
A Map of All Our Failures ei kartoita tekijänsä suurimpia epäonnistumisia, muttei toisaalta paikanna niitä suurimpia onnistumisiakaan. Jos albumin peruselementit lyötäisiin paperille, saataisiin varmasti täsmälleen samanlainen kaava, jolla My Dying Bride teki ne kaikkein tunnetuimmat ja ylistetyimmät albuminsa. Ironiseksi asian tekee se, että mitä enemmän bändi on tätä puoltaan yrittänyt korostaa, uusien urien sijaan, sitä tasapaksummiksi albumit ovat viime aikoina muuttuneet.