Olisi hauska tietää, löytyykö maailmasta ainuttakaan täysi-ikäistä ja metallia hieman pidempään kuunnellutta ihmistä, jonka mielestä nämä saksalaiset olisivat parhaita sarallaan. Tai edes kolmen parhaan joukossa.
Jaksan epäillä, sillä Critical Mess tekee toisella tulemisellaan kaikkensa eksyäkseen massaan. Tauluun isketään melodioilla sävytettyä, ripeäotteista ja suhteellisen raskaalta soundaavaa death metalia, ja bändi sekoittelee täyteen ahdettuun mättöönsä sekä uutta että vanhaa koulua. Ote on tuhti ja armoton, eli löysäilystä ei pääse syyttämään.
Harmi vain, että suorittaminen on joka suhteessa niin keskivertoa, että pahaa tekee. Kliseitä pyöritellään sellaisella hartaudella, että aivan kuin tässä pyrittäisiin tietoisesti olemaan aivan kuin kaikki muutkin. Tarttumapinta jää vähiin, vaikka sotkun seasta voi löytää aina välillä yhden kelvollisen riffin tai idean.
Esimerkiksi nimiraidan hieman sävykkäämmät sooloilut herättävät jopa hienoista tunnetta. Efekti jää kuitenkin vajaaksi, kun kitarasta loihditaan heti perään mitä luultavammin suorilta improvisoitu jämäriffi, josta taustalla hakkaava mielikuvitukseton komppi vie viimeisetkin voimat.
Levyn lopussa pitää taas ihmetellä, kuinka mitäänsanomattomilla eväillä levytyssopimus on tälläkin kertaa irronnut. Man Made Machine Made Man ei ole missään nimessä pöntön kamalinta kuraa, mutta minkäänlaista elämystä tai nautintoa kiekon kulutusmetalli ei tarjoa.