Witchcraft
Nucleus
Nuclear Blast
Nyt ei hyvä heilu. Yritin pitää Legendin (2012) kohdalla itseni miehenä ja antaa nyky-Witchcraftille tsäänssit, vaikka puuliiterisoundista oli siirrytty äkkimakeaan studiopönötykseen. Katselin sormien läpi, vaikka miehistö oli käynyt pyöröovessa. Olan lähtö hapatti maidon lopullisesti, ja jäljellä on enää Pelander. Vaikka hän onkin visionääri, huippumusikaalinen bändin sielu ja koko Örebron retroskenen pioneereja, kaikki on nyt pilalla. Kaikki.
Ontto, raakilemainen ja puolipelottava pakanasoundi, jolla yhtye alun perin minut iski, on kuultavissa enää vaivoin. Doomahtavia kulmia on vielä ja Pelanderin laulutyyli entisensä, mutta Nucleus on kuin täyteen ahdettu hedelmäkori, jossa on kaikille kaikkea.
On vauhtia, etäännytystä, mättöä, huilua, akustista ja säröä – pahimmillaan yhdessä kappaleessa näitä kaikkia, nimibiisi tästä esimerkkinä. Sen hyvä yksinkertainen sävelkulku ja laulumaneeri ovat hylkiömäisessä pateettisuudessaan aluksi toimivia, mutta lopulta venytetty epookkimaisuus ja tyyliähky eivät palvele alussa sytytettyä olotilaa. Myös sinkkulohkaisu The Outcast on liian täynnä ideoita ilman perusrunkoa. Ryhdikäs The Obsessed toimii parhaiten juuri eheytensä vuoksi.
Autenttisuus ja raakuus eivät tietenkään olisi automaattisia avaimia onneen, mutta puleerattu meno on pilannut Witchcraftin. Huoliteltu saa toki olla, mutta tylsä ei. Ihmetyttää myös, miksi levyn rankemmatkin kohdat kuulostavat päälleliimatuilta ja epäuskottavilta.
70 minuuttia tuntui vuorokaudelta ja aiheutti toistuvaa pomppimista vanhoihin Witchcrafteihin sekä Norrskeneen ja lopulta alahuuli törröllä jääkaapille.