Punakka, tanakka ja hanakka. Tämä adjektiivikolmikko kuvaa kirjaimellista punoitusta lukuun ottamatta vallan hyvin itseäni, mutta myös nimensä puolesta enemmän halvalta kylpyvaahtomerkiltä kuin doombändiltä kuulostavaa Bathshebaa. Meissä molemmissa on paljon hyviä puolia, mutta myös asioita, joista ei välitetä tai joita ei ymmärretä.
Belgialaisten ensimmäinen täyspitkä taantuu hyvistä lähtökohdista huolimatta ja ärsyttävien piirteiden poissa ollessa pelkäksi ihan kivaksi levyksi. Musiikki jyrää mukavan tanakasti lämpimänmuhkuilla soundeilla, ja Serpentcultista tutuksi tullut Michelle-neitokainen tulkitsee varjopuolen juttuja pääosin puhtaasti mutta myös ääntään korottaen.
Saatekirjeen puheet ”skitsofreenisesta doomista” sekä ”saastaisesta mustennetusta sludgesta, joka linkoaa kuulijansa syvälle suruun ja sisäiseen vihaan” ovat suurimmalta osin pelkkää sanahelinää. Vaikka levyä ei arvioida mainostekstin perusteella, juuri jotain mainitunkaltaista Servusilta nimenomaan jää kaipaamaan.
Levy ei herätä paatuneessa painavan synkistelyn ystävässä riittävän suuria tunnekuohuja päätyäkseen genrensä vuoden top 5 -listoille. Helpon ja pikaisen fiksin siitä saa, jos parempaa tavaraa ei ole tarjolla.