Omaehtoista black metalia 1990-luvun puolivälistä asti tarjoillut saksalaisbändi tekee uutuudellaan jyrkän suunnanmuutoksen. Mustan metallin tilalla soi ilmava ja hämärällä atmosfäärillä kyllästetty alternative- ja post-rock. Jos bändin edellinen levy Sun (2015) vihjaili kevyemmästä suunnasta, nyt tyyli on ilmeisesti tullut jäädäkseen.
Ensireaktio levystä on kummastus, joka ei hälvene täysin myöhemminkään. Bändiä ei ole tunnistaa laulaja Philipp Jonasin keveämpää laulutyyliä lukuun ottamatta. Levyn hämyisästi leikittelevä rock on lähempänä Alice in Chainsiä kuin yhtäkään äärimetallibändiä. Kuuntelujen kertyessä on vaikea karistaa ajatusta, että levy olisi sopinut paremmin bändin sivuprojektille.
Jos albumia tarkastelee bändin diskografiasta irrallisena teoksena, siitä on kuitenkin löydettävissä makeutta. Vuoroin kirkkaasti palava ja synkkyydessä härnäävästi piehtaroiva yleistunnelma upottaa kuulijan syvyyksiinsä varsin hyvin. Samalla levy tuntuu epäyhtenäiseltä kokonaisuudelta, jonka kappaleet ovat valitettavan vaihtelevan tasoisia. Levyn valovoimaisimpien timanttisävellysten, kuten Veronica’s Roomin ja Black Housen, rinnalla sen loppumateriaali vaipuu jopa hämmästyttävän etäiseksi.
Kaikkiaan saksalaisten seitsemäs levy on aikaa vaativa teos, jonka puhti ei riitä aivan loppuun asti. Albumia on myös vaikea ajatella luonnollisena jatkeena bändin aiemmille tekemisille. Parempi kai siis ymmärtää tämä kokonaan uudeksi aikakaudeksi.