Vuonna 2015 julkaistulla esikoisellaan lupauksia herättänyt Evil Drive on parantanut menoa entisestään, mutta arvosanani on edelleen sama kolmonen. Debyytillä vaikutteiden vahvaa läsnäoloa ja tiettyä kasvottomuutta saattoi katsoa läpi sormien. Kolmannella pitkäsoitolla tyylilajin stereotypioiden toistelu käy jo häiritsemään.
Tämä ei tarkoita, etteikö Evil Drive olisi omalla sarallaan pystyvä poppoo. Aloitusraita Payback huuhtelee tärykalvoja reippaasti ryöpyttäen. Breaking the Chains tarttuu päähän kuin purkka sukkaan. Murheellisempia mantuja kyntävä nimiraita tunkee alas suorastaan loistokkaan rikasta melodiamaailmaa.
Loppukiekko kuljetaan pitkälti aloituskolmikon määrittelemissä maisemissa, joskin In the Endin alku puhtaine lauluineen on kuin tribuutti Scorpionsille. Raikasta ja mukavaa!
Melodia- ja soolopuolella osaamista vilautellaankin oikein viimeisen päälle, vaikka ruotsalaistyyppistä överiyttä ei aivan sentään tavoitella. Se on kuulijasta riippuen joko hyvä tai huono asia, mutta itse jään miettimään, mikähän on bändin oma juttu. Mietin ja mietin, mutta en löydä vastausta.
On toki helppo ymmärtää, miksi melodisen Göteborg-henkisen räyhämetallin ystävät pitävät tästä. Itse asiassa heidän on jopa pakko diggailla, sillä bändi ei tee oikeastaan mitään väärin. Varsinaista death metalia en tästä löydä, sillä musiikissa ei asu pahansuopa ilkeys ja saasta, mutta tuskin näitä ominaisuuksia kukaan modernimman melokuolon ystävä kaipaakaan.
Minä kuitenkin kaipaan, sillä olen juroutunut keski-ikäinen ukko. Lisäksi kaipaisin jotain, mikä nostaisi Evil Driven esiin, sanotaanko nyt vaikkapa Arch Enemyn varjosta. Touhu on ärinähommia hoitavaa naislaulajaa myöten niin saamarin tuttua, että karkeasti sanoen siitä ei löydä kerrassaan mitään, mitä Arch Enemy ei olisi tällä vuosituhannella jo tuhannesti tehnyt. Ja samaa ovat tehneet jo lukemattomat muutkin bändit.
Tämän nykyään niin tyypillisen ongelman kun kestää, niin rakenteellisesti melko perinteistä heavy metalia ärhäkämmillä mausteilla tykittelevä Demons Within on nautittava tapaus. Itse asiassa se on monin osin jopa erinomainen, sillä bändin sävellystaito on hioutunut vuosien varrella kovaan kuosiin. Soundeissa on potkua, eikä mikään varsinaisesti mätä.
Jään silti itkemään persoonallisuuden ja irtiottojen perään. Oma ongelmani onkin lähes täysin siinä, että olen kuunnellut aikoinani tätä sorttia turpani täyteen enkä ole jaksanut sittemmin melorähinästä oikein innostua. En, vaikka sitä tehtäisiin näinkin hyvin. Kenties sinä ajattelet toisin?