Goottimetallia kohti kurottelevaa, hieman kotikutoista musiikkia, johon on ujutettu pieniä koukkuja, herkkää melankoliaa ja tarttuvia kertosäkeitä. Sellaista sisälsi pitkän päivätyön tehneen italialaisen metalliyhtyeen esikois-ep. Nykyään on toinen ääni kellossa.
En rehellisesti sanoen ymmärrä vuoden 2019 Lacuna Coilia juuri lainkaan. Tai ymmärrän, mutta en kenties niin kuin ”pitäisi”. Raikkaasta tulokkaasta on kasvanut parissa vuosikymmenessä kasvotonta modernia tusinatavaraa. On niin rankkaa että! Toinen laulaja Andrea Ferro ”örisee rajusti” eli just silleen turvallisen muka-rankasti. Sama pätee itse musiikkiin: miksi pitää yrittää olla rankka, kun ei ole?
Cristina Scabbia vetää puhtaat laulunsa voimallisesti, mutta kun melodiat eivät herätä mitään muita tuntemuksia kuin kyllästymisen, jossain on vikaa. Eikä probleema taida tällä kertaa valitettavasti olla vain omassa korvienvälyksessäni. Black Anima on täyttä tyhjäkäyntiä ilman minkäänlaista tarttumapintaa, korvamatoa tai yllätystä. Onttoa pomputtelua koko hoito.
Olen tämän mitäänsanomattomuuden edessä lähes sanaton. Luulisi näin kokeneen yhtyeen ymmärtävän, millaiset biisit kuuluvat romukoppaan ja mitä voidaan saattaa päivänvaloon. Toisaalta, mikäli Lacuna Coil lähti hakemaan totaalisen persoonatonta nykymetallia, joka unohdetaan samalla sekunnilla kuin sitä kuullaan, onnittelen heitä onnistumisesta.