Paradise Lost
The Plague Within
Century Media
Otin uutiset Paradise Lostin ”paluusta vanhaan” vastaan ristiriitaisin tuntein. Yhtäältä ajatus päivitetystä Gothic-menosta tuntui valloittavalta, toisaalta yhtyeen edellinen albumi, vuonna 2012 julkaistu Tragic Idol, oli omassa myöhempien aikojen lostmaisuudessaan niin loistava levytys, että hurmalle olisi halunnut jatkoa. Vielä kun sekä kitaristi Greg Mackintosh että laulaja Nick Holmes on saanut tukahdutettua raaemman ilmaisun janonsa, ensimmäinen Vallenfyren ja toinen Bloodbathin parissa, liike tuntui hivenen… turhalta.
Hivenen ristiriitainen on lopputuotekin. On totta, että The Plague Withiniltä löytyy musiikillisia muistumia niin Gothicin, sitä seuranneiden Shades of Godin ja Iconin kuin jopa Lost Paradise -debyytinkin ajoilta. Toisaalta, näinhän on ollut jollain tasolla aina. Siirtymä uudesta vanhaan ei olekaan musiikillisesti niin raisu kuin olisi odottanut, ja ennen kuulumatonta albumilla on oikeastaan vain yhden biisin mustemmalle metallille flirttailu.
Rajuinta eroa kaivertaakin Holmes, levyllä kun kuullaan raainta laulua sitten edellä mainitut albumit synnyttäneen 1990-luvun alkupuoliskon. Laulut tasapainottelevat raakojen ja puhtaiden osuuksien välillä, mutta raskaimpana punnuksena soi kireä kärinä, joka sopii levyn pirtaan mainiosti. Holmesin ärjyminen tehostaa oivasti albumin totuttuakin nihilistisempää lyriikkatarjoilua, hänen tulkintansa kun on tehokkaimmillaan todella katkeran ja elämään väsyneen oloista. Tämä lienee tarpeen, jos albumi starttaa No Hope in Sight -nimisellä biisillä.
Kiristetyssä lohduttomuudessa on viidettäkymmenettä käyvien, arvatenkin sangen lupsakkaa ja turvattua elämää elävien goottikuolometallistien tapauksessa myös vaaranpaikkansa. Vaivaantuminen, saati myötähäpeä, ei kuitenkaan hiivi liiveihin missään vaiheessa. Päinvastoin: meno on parhaimmillaan aivan helvetin synkkää ja surullista, pettymyksen vereslihalle hiertämää. Kun Holmes korisee puolivälin tuomiotaajuudet avaavassa Beneath Broken Earthissä ylistystä tyhjyydelle, sen tuntee pernassa asti. Itse asiassa koko levy tuntuu hieman kuin kuvajaiselta ajoista, jotka eivät koskaan palaa – synkeältä oodilta sen tunnustamiselle.
Levyn vanhahtava, orgaanisen oloinen soundi alleviivaa vaikutelmaa. Muiden muassa Ghostin ja Cathedralin kera aiemmin työskennelleen Jaime Gomes Arellanon näkemys sulattaa edellisen kiekon Jens Bogren -tykityksestä liiat rasvat, ja jäljelle jää tukeva luuranko, joka tanssii haudoilla lonkat kolisten.
Pieni epätasaisuus kokonaisuutta vaivaa, ja ainakin rokkaavan Cry Outin olisin tiputtanut levyltä kokonaan, se kun poikkeaa muusta materiaalista jo liiankin kanssa. Lostin ailahdelleen katalogin jatkona seisoo joka tapauksessa kelpo 14. studiolevy, joka on paitsi ”raikas” poikkeama totutusta myös löysät pois -tyyppinen rykäisy jatkoa ajatellen. Ellei nyt loppuraportin, niin ainakin vahvan välitilinpäätöksen makua tässä on.
The Plague Within julkaistaan 29.5. Bändin haastattelu 22.5. ilmestyvässä printti-Infernossa.
