Ote on jännittävän avoin – arviossa Infirmum

Julkaistu Infernossa 2/2020.

Infirmum
Walls of Sorrow
omakustanne

Timo Solonen sai vuosi sitten päähänsä väsätä levyllisen death metalia. Edellisen kerran minulle tuntemattomalla herralla oli tuotantovaihde päällä viime vuosituhannen puolella. Solosen sooloprojektista ei kuitenkaan huomaa, että musiikin äärelle on palattu vuosien tauon jälkeen, tai että puuha on toteutettu parhaassa mahdollisessa seurassa, itsekseen. Sen sijaan kuviosta juontunee Infirmumin luonnollinen irrallisuus tämän päivän virtauksista.

Tietty ajattomuus ja omalakisuus on ehdottomasti levylle eduksi, eikä ihan samanlaista ilmaisua tule hevillä mieleen. Infirmumissa on jotakin samaa kuin vanhassa Paradise Lostissa tai hitaammassa Amorphisissa, mutta toisaalta myös yhteys Candlemassiin on läsnä.

Infirmumin ote on jännittävän avoin, eikä death doomin äärellä usein tavattavaa demppiriffittelyä ole käytössä juurikaan. Voimasoinnuilla, rapealla örinällä ja melodiaa tuovilla simppeleillä kitaraleadeillä pelaava keskitempoinen myllerrys on voimallista ja albumimitassakin yllättävän toimivaa. Soundi on iso ja ote tanakka, joten vankka raskaus välittyy vahvana.

Biisit ovat perimmäiseltä idealtaan melko samankaltaisia, mutta Solonen on sovittanut niihin ihan mukavasti vaihtelua ja genren ulkopuolelle viittailevaa luonnollista twistiä. Walls of Sorrow on iso ja raskas albumi, joka ei tukahduta kuulijaansa.