Ovatko biisit yksinkertaisesti ihan jees -tasoisia? – arviossa At the Gates

Julkaistu Infernossa 5/2018.

03.09.2018
At the Gates
To Drink from the Night Itself
Century Media

Parikymmentä vuotta odotusten lataamista. Yksi genrerajoja vavisuttanut klassikko. Siinäpä kelpo ainekset huolellisesti rakennetulle katastrofille. Vaan Göteborgin tuimat sedät laskivat pelot huleveden mukana Kattegatiin ja jatkoivat myrkyttämistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

At War with Reality (2014) oli maukas paluu. Se sisälsi pääosin ne elementit, jotka koukuttivat jo Slaughter of the Soul -klassikolla (1995). Vaikkei levyltä löytynyt yhtä murhaavia ralleja, se saa tässä huushollissa edelleen rakkaudellista huomiota. Nyt kun odotusten paineet ovat poissa, pitäisi lähteä kunnolla. Melkein lähteekin. 

Mutta niin lähti toinen kaksosistakin, Anders Björler, kitaroineen. Basistiveljensä Jonas on ollut yhtyeen lujimpien iskelmien takana, mutta siteen katkeamisen on aistivinaan. Paikkaaja Jonas Stålhammar ei ehtinyt musisoida levylle. 

Uusi albumi soi nimibiisiään lukuun ottamatta aavistuksen… monotonisesti. Osoitanko nyt Russ Russellin kitarat ja laulun kummasti taka-alalle jättävää tuotantoa? Vai ovatko biisit yksinkertaisesti ihan jees -tasoisia? Sehän ei At the Gatesin kaltaisen melodeathkonkarin kohdalla riitä. 

Albumia ei tule silti sivuuttaa, mikäli bändi on missään vaiheessa kolahtanut. Daggers of Black Hazen kaltaisia, uhkaavasti hiipiviä ja hiljalleen kuristusotettaan kiristäviä biisejä säveltää tällä pallolla vain At the Gates. Ensi kerralla sitten korkki kunnolla auki ja kanisteria nuotioon, eikös vain? 

Lisää luettavaa