Yhden miehen yksikkönä aina 1990-luvun hämäristä toiminut Taake on kiistatta norjalaisen black metalin kestonimiä. Vertailussa yhtyeen merkkiteoksiin kuten Hordalands doedskvadiin (2005) ja Noregs vaapeniin (2011) on kalvennut moni alan yhtye. Vieläkö Hoestilla eli Ørjan Stedjebergillä on rahkeita repiä luomuksestaan tehoja irti sen kahdeksannella albumilla?
Vaikka raaka soundi sahaa tutulla kieroudella, yhtyettä ei meinaa aluksi tunnistaa – eikä kunnolla myöhemminkään. Levy on hyvin erilainen kuin mikään bändin aiempi teos. Poissa ovat vimmainen terävyys, alkukantainen tunnelmointi ja revittelevä black’n’roll. Tilalla ovat kuivakkaasti harppovat ja loputtoman mustavalkoisesti matkaavat sovitukset. Kun niistä yrittää saada otetta, puutuneisuus ottaa vallan.
Levyn hengessä on jotain samaa kuin maanbändinsä Satyriconin kummallisesti trippailevissa viimeisimmissä albumeissa. Kappaleet välittävät verkkokalvoille kuvaa jostakin Edward Munchin melankolisen tummasta ja houreisesta maalauksesta. Mielikuvasta haluaisi pitää, mutta Hoestin käheällä monologilla silatut sävellykset ovat liian ideaköyhän ja päämäärättömän kuuloisia. Tällä kertaa ei vain lähde.