Paperilla mielenkiintoinen kuvio lässähtää – arviossa Legend of the Seagullmen

Julkaistu Infernossa 3/2018.

29.07.2018
Legend of the Seagullmen
Legend of the Seagullmen
Caroline

Mastodon-leirin liepeiltä pukkailee taas superbändiä. Tai no, eipä tässä muuta superia ole kuin Mastodonin laulaja-kitaristi Brent Hinds ja Tool-rumpali Danny Carey. Muut hahmot ovat tuntemattomampia, tekijämiehiä tosin hekin. 

Bändin ”genre destroying”- ja ”cinematic psychedelic rock” -määrein hehkuteltu ulosanti on määriteltävissä lopulta ehkä hiukan laimeammin. Vahva merimiesmäisyys tuoksahtaa, mutta ei mitenkään erityisen innostavalla tavalla. Onkin vähän sääli, että paperilla mielenkiintoinen kuvio tuntuu käytännössä pikemminkin lässähtävän kuin ihastuttavan. 

Biisit ovat varsin yksinkertaisia, vahvojen sävellysten sijaan yhdellä kahdella simppelillä riffillä junnaavia mölistelyjä. Careyn rumputaituruus ei juuri tule esille, joten progeaspektikaan ei pääse kiihottelemaan. Melodisesti ”huhhahhei ja rommia pullo” -tyyppiseen perintöön pohjautuva levy ei hirmuisesti sytytä, vaikka merihenkinen öyhötys on tavallaan ihan hauskaa. Erityisesti rumpujen osalta harmillisen suttuisen kuuloinen levy on jokseenkin epäedustava. 

Hiukan yli puolituntinen Legend of the Seagullmen ei ole tyystin epäonnistunut projektilevy, mutta se tuskin yltää nimekkäimpien tekijöidensä merkkiteoksiin. Konseptia pidemmälle kypsyttelemällä tästä olisi ehkä saanut elähdyttävämmänkin kokonaisuuden. 

Lisää luettavaa