Eradicate… Annihilate… Exterminate… (2017) vastaanotti allekirjoittaneelta sen verran rajua pakkasta, että saksalaisille pitää antaa uusi mahdollisuus. Kahdessa vuodessa voi oppia yhtä sun toista, jos vain löytyy halua.
Ja kas kas, kyllähän Thrashletics on selkeä parannus aivan jokaisella osa-alueella. Bändin perusmallinen, kiivaasti tikkaava thrash metal ei ole millään muotoa omintakeista, mutta vanha ruuvi on väännetty mukavan tiukalle.
Kireästi päästelevä laulaja ja esikoista napakampi soundi kertovat, että studiossa on oltu ilmeisesti tosissaan. Jenkki- ja sakuthrashin vikkelää riffittelyä toistava kaahaus ei ole kaoottista tai edes kovin ryöpsähtelevää, vaan rässikomppia poljetaan lähes konemaisen tarkasti ja enimmäkseen ilman ylimääräistä kikkailua.
Siinä missä debyytti ei onnistunut sävelpuolella lainkaan, Thrashletics sisältää koukkupitoista poljentaa jo melko mukavasti. Materiaali on myös hivenen värikkäämpää, mistä kertoo peräti yhdeksän minuutin korville venyvä Slaugher of Innocents. Ihme kyllä raita kantaa mittansa ja sisältää myös levyn parhaat sahailukohdat.
Ravagerin tekninen osaaminen ja tuotantopuoli alkavat olla siinä kunnossa, että parannettavaa jää lähinnä sävellyspuolelle. Harppaus kahden vuoden takaisesta pelinavauksesta on kuitenkin huomattava. Tästähän osaa jo tykätä.