Laulaja-kitaristi Tom S. Englundin kipparoima Evergrey on noussut 20-vuotisen uransa aikana progressiivisen metallin kärkiliigaan. Vaikka miehistö herran ympärillä on vaihtunut useampaan otteeseen, se ei ole saanut miestä antamaan periksi. Englundin väkevä, karheantumma ääni onkin yksi yhtyeen suurimmista vahvuuksista ja melkein ainoa seikka, joka on estänyt sitä vajoamasta syvän persoonattomuuden suohon. Evergrey on paras esimerkki siitä, kuinka määrätietoisella ja sinnikkäällä puurtamisella voi saavuttaa huimia tuloksia.
Orkesteri ei ole koskaan täysin kolahtanut itselleni, se mystinen jokin on aina jäänyt uupumaan. Toisaalta yhtyeen uralle ei ole mahtunut yhtäkään varsinaista floppia, vaan sen kehitys on ollut hyvin tasaista levyjen oltua aina taatun vahvoja kokonaisuuksia. Ehkä kolahdus tapahtuu tällä kertaa.
Evergrey on aina osannut yhdistää popkoukut, raskaat riffit ja elokuvalliset äänimaisemat luontevasti. Vaikka yhtyeen ilmaisussa on teatraalisuutta ja kompleksisuutta, se ei ole koskaan sortunut liialliseen mahtipontisuuteen tai kikkailuun. Keskiössä ovat olleet iskevät ja tarttuvat sävellykset, ja hyvä niin, sillä niistä ei ole pulaa uudellakaan levyllä.
Tällä kertaa sanoitusten teemana ovat ihmissuhteet ja niiden rikkoutuminen. Aihe on yhtyeelle entuudestaan tuttu, mutta tällä kertaa tunnelma on aavistuksen melankolisempi ja synkempi. Jos mahdollista.
Musiikillisesti teos pitää sisällään kaikki tutut elementit, jotka ovat leimanneet etenkin viimeisempiä levyjä, mutta bändi onnistuu tuomaan peliin myös jotain uutta ja virkistävää. Perussoundi on tummempi ja asteen verran kliinisempi, mutta sitä pehmennetään onnistuneesti ajoittaisilla jousilla ja kuoroilla.
Tälläkin kertaa kuullaan myös Tomin vaimoa, Carina Englundia, joka duetoi miehensä kanssa komealla balladilla, The Paradox of the Flamellä. Feminiinisempää lead-osaamista kuullaan myös In Orbitilla, jolla on mukana Nightwishin Floor Jansen. Kokonaisuus on kasassa hienosti ja soljuu eteenpäin erittäin jouhevasti.
Nyt kun olen sukeltanut tämän levyn innoittamana Evergreyn maailmaan vähän isommallakin kädellä, täytyy todeta kokemuksen olleen varsin miellyttävä. Niinpä myös The Storm Within miellyttää kovasti. Erityisesti täytyy kehua Englundin ja Danhagen kitarasooloja, jotka ovat poikkeuksellisen mukaansatempaavia ja energisiä. Täysin en ole vielä onnistunut selvittämään yhtyeen mysteeriä, mutta The Storm Within sai minut innostumaan siitä uudelleen. Ehkä toivoa on vielä.