Raskaansorttista saksankielistä iskelmärockia (Neue Deutsche Härte) esittävä nürnbergiläinen Schattenmann tunnetaan genressään rapsakoista kitarariffeistä ja räväkästi tarttuvista kertosäkeistä. Neljännellä albumillaan nelikko petraa edelleen.
Día de Muertosin biiseistä on karsittu enimmät (minusta aina päälleliimatuilta kuulostaneet) industrial-vaikutteet, tyhjäkäyntihiplailua ynnä muita sovituksellisia tönkköyksiä. Kertsejä ei pantata, vaan tiiviin 37-minuuttisen biiseistä useimmat seuraavat kaavaa: ensin esitellään päämelodia ja tarrataan kuulijaa kurkusta, kertsissä pöhinä nostetaan kattoon ja loppubiisi menee omalla painollaan.
Riffit joko rullaavat kuin irronnut etupyörä alamäessä tai groovaavat kuin se kuuluisa hirvi. Parhaat kertsimelodiat vetävät mukaansatempaavuudessaan vertoja jopa skeittipunkhiteille. Vielä kun Frank Herzigin monipuolisessa laulussa on voimauttavaa energiaa, tunnetta ja uskottavuutta, ainakin meikäläisellä alkaa olla haasteita pysyä hiljaa, vaikken osaa kuin perustuksiaan myöten rapistunutta lukiosaksaa.
Biiseissä on yhä vähän höttöä, mutta kun se siivotaan ja muutkin biisit pääsevät nimikkorallin tasolle, kultamaan ovet lähestyvät.