Ysärin taitteen kuolometallibändi Viogression jäi väliinputoajaksi, vaikka siitä olisi saanut hiomisella ja näkemyksellä kovan kisaajan (tai ehkä seuraajan) ensivaiheen Deathille ja Obituarylle – tai varhaisemmassa vaiheessa tehdyn tyylivalinnan perusteella jopa Atheistille. Siinäpä ne tyylilliset suuntaviivat tulivatkin, mitä nyt tekninen speed-thrash jostakin Vio-Lencen suuntamilta voidaan lisätä yhtyeen vanhimpien biisien kylkeen.
Milwaukeelaisyhtyeen debyyttipitkäsoitto Expound and Exhort (1991) on jo itsessään tyylillisesti hajanainen. Levyä ja biisejä katkovat eriskummalliset välikkeet, ja kappaleiden rakenteet ovat pahimmillaan melkoisia leikkaa–liimaa-palapelejä.
Osa materiaalista on silti helpommin sulateltavaa kuin kerrassaan katkonainen Nothing (Psychosomatic Insanity): neliminuuttisessa kappaleessa on laskujeni mukaan 13 toistaan seuraavaa osaa, joiden vaihdoista puolessa yhteissoitto taukoaa. Osat vaihtelevat hitaasta sointujyrästä progekikkailun kautta ryöpsähtelevään blastaukseen, joten pureskeltavaa riittää. Onneksi kyseessä on albumin sekavin kappale, ja bändin riffit ovat muutenkin satunnaisesta kikkailusta huolimatta verrattain simppeleitä.
Napakka mutta eläväinen soitto ja Obituaryn debyytistä muistuttava, ihanaisen köppänästi jyskyvä soundimaailma pitävät levyn selkeästi pinnalla. Kohdakkoin hyvinkin raskas mörssäys ja reimat temponvaihdokset miellyttävät varsin paljon, vaikka sovitukset kaipaisivat tiettyä linjakkuutta. Toisaalta vääjäämättä etenevä mutta jotenkin arvaamaton ja pidäkkeetön meno on myös ehdottoman kiinnostavaa kuultavaa.
Riehakas sinne tänne sinkoilu korostuu entisestään, kun debyyttilevyn perään on lisätty pari sitä edeltänyttä demoa. Kokonaisuus peilaa yhtyeen vauhdikasta kehitystä ja ilmaisun muutoksia mielenkiintoisella tavalla: Perception Blurilla (joulukuu 1989) bändi soittaa vielä enemmän thrashiä kiljahtelevin lauluin, kun taas Executionillä (huhtikuu 1990) ollaan jo selkeämmin kuoloon kallellaan, vaikka ote on verrattain kireä. Molempien materiaali on hyväsoundista ja kuuntelemisen väärtiä, vaikka yhteys Expound and Exhortiin onkin kohdakkoin aika etäinen.
Vaikea tästä kivenkovaa kadonnutta genreklassikkoa on jälkikäteen leipoa, vaikka touhusta paistaa tuttuuden lisäksi yllin kyllin omalaatuisuutta. Kakkoslevyllään Passagellä (1992) Viogression jatkoi samaa rataa ankeammalla tuotannolla, mutta katosi sitten yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Etenkin kuolon vanhan liiton tutkimusmatkailijoille tämä on erittäin suositeltava julkaisu.