Jenkkiläinen Tyketto soittaa perinteistä melodista hard rockia, joka ei hötkyile turhia, suuntaan tahi toiseen. Yhtye perustettiin jo vuonna 1987, mutta se menetti momentuminsa, kun grunge vaihtoi kertaheitolla rocknuorison musiikkimaun eikä debyyttilevy Don’t Come Easystä (1991) muodostunut toivotun kaltaista läpimurtomenestystä. Tyketto pisti kolmen pitkösoiton jälkeen pillit pussiin 1996, kunnes palasi kuvioihin vuonna 2004. Levytysrintamalle bändi palasi vuoden 2012 Dig in Deepillä, joka saa nyt jatkoa.
Tykettossa vaikuttaa nykyään kolme alkuperäisjäsentä, jotka ovat laulaja Danny Vaughn, basisti Jimi Kennedy ja rumpali Michael Clayton. Uudet lisäykset ovat pari vuotta sitten liittynyt kitaristi Chris Green ja kosketinsoittaja Ged Rylands.
Nyt kun Frontiers Recordsista on tullut kaikkien kasariveteraanien suojakoti, ei ole mikään yllätys, että tilaa löytyy myös hieman köykäisemmille nimille. Tyketto edustaa vahvaa keskikastia, jolla on hallussa kaikki genren olennaiset jipot niin soitto kuin sävellyspuolellakin. Vaikka bändi ei noussut koskaan isoksi tekijäksi, se sai aikaan sen verran, että paluu on ilmeisesti kannattanut.
Danny Vaughnin äänessä on juuri sopiva annos Jon Bon Jovin sofistikoitunutta niljakkuutta sekä David Coverdalen eroottista särmää, ja sama pätee oikeastaan musiikkiinkin. Bändi sortuu harmittavan usein myöhäisemmän vaiheen Bon Jovin keskitempoisiin lallatuksiin, joskin ne on toteutettu hieman särmikkäämmin.
Kitaristi Chris Green on iso osa levyn viehätystä. Hänen Richie Kotzenin ja Paul Gilbertin mieleen tuova energinen tyylinsä herättää kappaleet eloon ihan uudella tavalla. Miehen osaaminen menee näin tasapaksulla albumilla selkeästi hukkaan.
Olisivatpa kaikki levyn laulut yhtä tasokkaita kuin niiden sisältämät kitarasoolot. Mutta näillä mennään, tähän on tyydyttävä. Voisivat kai asiat olla huonomminkin.