Def Leppard
Def Leppard
Bludgeon Riffola/Ear
Pyromania (1983) ja Hysteria (1987) olivat jotakuinkin täydellisiä hard rock -levyjä. Miljoonat kuulijat olivat samaa mieltä. Varsinkin Hysterian menestys on ollut kuitenkin Def Leppardille sekä siunaus että kirous.
Siunaus siksi, että se on varmistanut bändille leivän pöytään ja urheiluautot talliin vielä viime vuosinakin. Myös perässähiihtäjiä on riittänyt. Kirous siksi, ettei Hysterian jälkeisiä albumeja ole otettu aina kovin tosissaan, vaikka yhtye ei ole tehnyt koskaan huonoa levyä. Kaupallinen menestys on ollut hyvää, mutta kaukana parhaista päivistä.
Yhtye on kehunut uusinta levyään tyyliltään uransa laaja-alaisimmaksi. Siksi hämmensikin hieman, että maistiaissingle, levyn aloitusraidaksikin valittu Let’s Go, oli tunnistettavinta mahdollista Def Leppardia.
Luvattua monimuotoisuutta on kuitenkin luvassa jatkossa. Kakkosbiisi Dangerous on vielä tutuin stemmalauluin varustettua Hysteria-Leppardia, mutta jo kolmas kappale, Man Enough, on jonkinlainen sekoitus Thriller-ajan Michael Jacksonia ja hevivaihteella soittavaa INXS:iä.
Tarkkakorvainen ja historiaa tunteva kuulija voi havaita jatkomateriaalissakin musiikillisia välähdyksiä Beatlesistä Queenin kautta jopa Nirvanaan. Tärkeää on silti, että suoranaisiin pastisseihin ei syyllistytä. Kaikkien jäsenten soololaulua sisältävä, sykähdyttävä We Belong on tosin jo aika lähellä tulla sekoitetuksi Bon Jovin tuotantoon.
Vieläkin tärkeämpää on, että kappaleet ovat tarttuvia ja elinvoimaisia. Epäilijöiden kannattaa kuunnella vaikkapa Broke ’n’ Brokenhearted, josta KISSin kaltaiset sävellyskynänsä kadottaneet veteraanisuuruudet saattaisivat maksaa huikeitakin summia. Ainakin kannattaisi.