Hyvän matkaa yli kaksikymmentä vuotta tarponut bändi on palvonut huumepäissään sarvipäätä ja trippaillut kaukana todellisuuden tuolla puolen mutta palannut aina takaisin jaloilleen. The Scarred People on mitä mainioin esimerkki tästä.
Neljän vuoden takainen Amanethes on monen mielestä yksi yhtyeen uran parhaista levyistä. Goottilinjoilla jo aikansa ahkeroinut bändi palasi tuolloin osittain alkuaikojensa tunnelmiin heittämällä kehiin synkkää ja paikoin jopa vaaralliselta kalskahtavaa dark metalia. Lopputulos tuntui kuitenkin väkinäiseltä ja tietyllä tasolla jopa vaivaannuttavalta yritykseltä kurkkia uran alkuaikoihin ilman nuoruuden intohimoa.
The Scarred Peoplella yhtye tekee onneksi sitä minkä se parhaiten osaa: soittaa pirun tarttuvaa goottirockia. Levyltä haisevat läpi erityisesti Skeleton Skeletronin (1999) ja Judas Christin (2002) parhaimmat hetket, ja meininki on rentoa ja letkeää – ja luonnollisesti lähempänä Sisters of Mercyä kuin 69 Eyesia.
Tiamat loi jälleen kerran nahkansa, mutta teki sen helpoimman kautta lämäämällä muutaman vuoden ajan kaapissa lojuneen nahkarotsin päälleen. Juuri tämän aitouden ja rehellisyyden ansiosta The Scarred People on melko lähellä parasta, mitä yhtye on saanut koskaan aikaiseksi.
Tervetuloa takaisin, Tiamat!