Tiukempi tuotanto olisi tehnyt kummia – arviossa Memoriam

Julkaistu Infernossa 3/2018.

Memoriam
The Silent Vigil
nuclear Blast

Kun telaketjuihin on tarttunut mutaa vuosikymmenten ajan, lienee turha alkaa jynssäyshommiin. Eikun kakkosta silmään ja takaisin taistoihin. Memoriam lataa uutta panosta putkeen. 

Vuosi sitten julkaistu For the Fallen osoittautui mureaksi death metal -legendojen kuolodebyytiksi. Levyn soundissa oli punkkia suoraviivaisuutta, eikä pulttikaan ollut pudonnut kauas tykistä. Levy oli kuin sotatantereella käytävä koruttoman surullinen hautajaisseremonia. 

Nytkään ei kursailla, pikemminkin crustaillaan. Kitarasoundi on death metal -levylle yllättävänkin ohkainen. Skenen kantaisiin kuuluvan Karl Willetsin kähinä on menettänyt entisestään mureuttaan. Miksi joukkoon on jäänyt hahmotelmamaiselta kuulostavia kohtia, kuten vaikkapa nimibiisin intro? Biisien äänimaailmat ovat kuin eri studiossa tuotettuja. Ehkä tämä on tarkoituksellista, mutta ratkaisu ei avaudu minulle. Onko yhtyeellä ollut liiankin hoppu saattaa pihalle uutta materiaalia? Ukot ovat sen tason tekijöitä, että rauta olisi varmasti pysynyt lämpimänä rauhassakin sulatellen. 

Eniten hämmästyttävät biisien pitkät kestot. Asia olisi tullut selväksi vähemmälläkin, ja tällaisenaan pidemmistä kappaleista jää harmittavan keskeneräinen jälkimaku. Tiukempi tuotanto olisi tehnyt The Silent Vigilille kummia. 

Sanoituksissa kähistään maailman eriarvoisuudesta ja siitä, kuinka vihalla otetaan keskusteluista kuristusote. Suunta on hyvä, joskin täysin uutta Willetsin musiikillisessa elämässä. Ehkä näillä kilsoilla on tarpeen alkaa peilata moniongelmaisen maailman aiheuttamaa harmitusta kuulijakunnallekin.