Tuntuu löytäneen jälleen oikean tien – arviossa Katatonia

Julkaistu Infernossa 4/2020.

Katatonia
City Burials
Peaceville

Umpikujien kuninkaat palaavat sapatiltaan. Siinä missä yhtyeen studiojulkaisujen taso oli jo ennen taukoa ehtinyt progemman otteen myötä loivaan laskuun, City Burials ottaa pari askelta takaisinpäin, ja kas kummaa, työnjälki on taas sykähdyttävämpää.

Vaikka tapaus on ainakin edeltäjäänsä The Fall of Heartsiin (2016) verrattuna suoraviivaisempi, sen avautuminen vie tovin. Tunnelma sinänsä on totutun melankolinen, mutta melodiat eivät valloita sydäntä välittömästi. Lisäksi aaltoilevaan muotoon määrätty monipuolisuus hämmentää aluksi: särmikkäästä myrskynsilmästä saatetaan edetä vapautuneeseen vanhan koulukunnan vaikutteiden kanavointiin ja tästä edelleen urbaanisoundiseen balladiin.

Levyn nyansoidut sovitukset ovat onnistuneita. Paluun tehneen yhteistyökumppanin Frank Defaultin avustuksella elektronisen musiikin DNA:ta on ripoteltu sävyttämään sävellyksiä lähes yhtä nätisti kuin Night Is the New Dayllä (2009). Jonas Renksen lauluille on uskallettu antaa paljon tilaa, mikä heijastaa hänen vastuunkantoaan biisinkirjoituspuolella. Samalla solistin suoritus on sekä pettämättömän herkkä että tyylikkään itsevarma. Sen sijaan laulaja Anni Bernhardin (Full of Keys) vierailu Vanishers-kappaleessa jää kuriositeetiksi, samalla tapaa kuin Silje Wergelandin vastaava aikoinaan.

Albumi osoittautuu kaikin puolin tasapainoiseksi ja herättää mielleyhtymiä moniin bändin aikaisempiin aikakausiin aina Viva Emptinessistä (2003) lähtien. Lopputulos ei silti kuulosta liikaa vanhan kierrättämiseltä, vaan hyviä ideoita riittää kappalelistan päästä päähän, joskin hieman etupainotteisesti. Vaihtelevuudesta huolimatta kokonaisuus ei lopulta ole hajanainen, ja niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin on havaittavissa sopivaa epävarmuutta tulevasta.

City Burials ei ehkä tarjoile Katatonia-kaanoniin tuosta vain tunkeutuvia tummuuden timantteja, mutta onneksi rakas ystävä tuntuu löytäneen jälleen oikean tien.