Vuonna 2009 perustetun kalifornialaisen doomtrion kolmas kokopitkä on melkoisen turboahdettu pläjäys.
Meno on oikeaoppista melankoliaraahautumista oikeastaan kaikkine ajateltavissa olevine maneereineen. Sekin riittäisi, mutta on mieluista havaita, kuinka hommaan on leivottu palasia myös progesta ja perusmetallista ja tehty näin kokonaisuudesta omaleimaisempi. Erityisesti kitaroissa riittää variaatiota ja oteleikittelyä.
Erottuvin elementti vastaaviin bändeihin nähden on kuitenkin laulu. Se poikkeaa tyylilajista niin kiinnostavasti, että on varastaa huomion kerta toisensa jälkeen. Onnistuneimmillaan siinä on kiehtovia kasarikaikuja tarinaa kertovan melodisella tavallaan ja teatraalisilla kertosäkeillään.
Valottomuus ja lohduttomuus kantavat johdonmukaisesti. Puolivälin akustinen levähdys Lost Orison toimii kuin rukous, ja sen jälkeinen Soul Devouring Fog osuu vauhtiin lopulta päästyään doomroikutushermoon uskottavasti.
Muhkeudella ja uupumattomilla tulimyrskyillä on varjopuolensakin. Meno äityy välillä turhankin mahtipontiseksi, eeppiseksi ja ylivirikkeelliseksi, jolloin enemmän ei enää olekaan enemmän, vaan kappaleet käännähtävät kumman tylsiksi. Myös niiden keskinäinen erottuvuus voisi olla selvempi.