1980-luvun puolivälissä perustettu, mutta vasta 2000-luvulla levyttämään ryhtynyt stonerpiirien pienlegenda elää ja voi ilmeisen hyvin. Kaltaiseni ”tiedän bändin, olen kuullut Mario Lallista ja Alfredo Hernandez soitti bändissä myös, mutta en silti ole koskaan tutustunut” -nyhveröt voivat nyt tarkistaa tilanteen ja päästä vielä kartalle. Se nimittäin kannattaa.
Yawning Manin instrumentaalinen aavikkorock on jotakin aivan muuta kuin nasta laudassa shufflekompein ja etupotkuin tuuttaavaa pörinää. Yhtyeellä on ilmava ja rento, perin pohdiskeleva ja jopa raukealla tavalla kaunis ote. Psykedeelisesti kaikuvassa soinnissa on kosolti avaruutta ja tilaa. Bändillä on periaatteessa hyvinkin simppeli perustatsi, mutta sen soundi on harvinaisen miellyttävä.
Pakettia kantaa Lallin hunajaisesti särötettyjä sointuja rapsiva basso, mutta myös sen yllä tarttuvien leadien merkeissä liitelevällä kitaralla on oleellinen rooli. Rumpujen osalta soitto on jopa vähäeleistä, mikä sopii bändin musiikkiin ihme kyllä varsin mainiosti. Triosoittoa tuntuu höystävän satunnainen mellotroni, mutta generaattoribileissä hankittu kokemus kannattelee ilman höysteitäkin
Kuuden biisin albumi voisi olla kieltämättä laajempikin. Reilussa puolessa tunnissa päänsisäinen trippi tuntuu pääsevän vasta alkuun ja aavikon tähtikuvioiden ihmettely jää kesken. Parempi toki, että jää nälkä, semminkin kun näin tyylikästä ja toimivaa instrumentaalikamaa tuntuu sattuvan kohdalle äärimmäisen harvoin.