Himmeähkö meininki. Meno on kohdakkoin totaalisen juhlavaa, toisinaan taas aivan yhdentekevää, jopa ärsyttävää. Linjakkuus tai materiaalin tasalaatuisuus ei siis ole kreikkalaiskoplan kohdalla erityisen mallikkaasti hanskassa. Surku sinänsä, sillä bändillä tuntuisi olevan aineksia.
Välillä tuntuu kuin eri biiseillä soittaisi eri bändi. Ensin soitto ja laulu on perin tyylikästä progerockilmaisua, seuraavassa hetkessä meno tuntuu hyvinkin kankealta ja näkemyksettömältä. Sama pätee sanoituksiin – välillä asiaa, välillä omituista tauhkaa.
Suoranaisesti kehnoja hetkiä ei ole kovin montaa, mutta keskinkertaista läpsyttelyä piisaa sitäkin enemmän. Dream Theater, OSI ja muut vesselit eivät taivu moiseen latteimmillaankaan. Persoonallisena mutta varmasti myös luotaantyöntävänä elementtinä on tummaa ääntään dramaattisesti värisyttävän Dim Koskinasin laulu, joka äityy eritoten voimallisimmillaan vähän liiankin ilmeikkääksi.
Mikäli yhtye saisi pidettyä tasonsa lähellä Skeptic-biisin uljasta menoa tai euroviisuihin kelpaavan Where the Truth Liesin etnoakustista fiilistelyä, kyseessä olisi todella kova tekijä. Nyt hienous vain välähtelee ylipitkän levyn keskinkertaisen massan seasta.