Varsin hyvä kuva 32-vuotisesta urasta – arviossa Stratovarius

Arvio julkaistu Infernossa 7/2016.

Stratovarius
Kuva:
Stratovarius
Best Of
Ear

 

Vuonna 1984 Black Water -nimellä aloittaneesta Stratovariuksesta on muodostunut vuosien saatossa yksi eurooppalaisen power metalin kärkinimistä. Se loi yhdessä Helloweenin, Blind Guardianin ja Gamma Rayn kanssa pohjan tyylille, joka on sittemmin saanut lukuisia jäljittelijöitä ympäri maailmaa.

Rumpali-laulaja Tuomo Lassilan, kitaristi Staffan Stråhlmanin ja basisti John Vihervän perustama yhtye kävi alkuaikoinaan läpi useita miehistönvaihdoksia. Merkittävin sellainen tapahtui jo melko alussa, kun Timo Tolkki korvasi kitaristi Stråhlmanin. Pian hän otti kontolleen niin laulajan kuin pääasiallisen säveltäjänkin tehtävät. Toinen avaintekijä Stratovariuksen kehityksessä oli kosketinsoittaja Antti Ikosen liittyminen sen riveihin.

Kaksi ensimmäistä levyä, Fright Night (1989) ja Twilight Time (1992), osoittivat jo raakaa potentiaalia, eikä Dreamspacekään (1993) ollut hullumpi. Suuri mullistus tapahtui, kun Tolkki päätti keskittyä pelkästään kitaransoittoon ja pestasi uudeksi laulajaksi nuoren Timo Kotipellon. Miehestä muotoutui hiljalleen yhtyeen keulakuva ja tunnusomaisin elementti.

Kotipelto on tätä nykyä myrskyisen henkilöstöhistorian omaavan bändin pitkäaikaisin jäsen ja jämerin tukipilari. Vaikka Stratovariuksen tulevaisuus oli Tolkin eron jälkeen epävarma, bändi on onnistunut nousemaan takaisin jaloilleen ihailtavan hyvin. Tähän vaikutti varmasti sekin, että uusi kitaristi Matias Kupiainen osoittautui paitsi huimaksi soittajaksi myös lahjakkaaksi biisinikkariksi, joka ei pelännyt tuoda esiin omia vaikutteitaan. Myöhemmin myös pitkäaikainen rumpali Jörg Michael poistui riveistä terveydentilansa heikettyä, ja hänen tilalleen saatiin nuori mutta kokenut lahjakkuus Rolf Pilve.

Orkesteri on viisitoista studioalbumia ja kolme livelevyä myöhemmin edelleen kovassa vedossa eikä ole jäänyt turhaan lepäämään laakereillaan. Tuplakokoelma on tietysti merkki jonkinlaisesta välitilinpäätöksestä, ja jos ei muuta, niin ainakin sen avulla on kätevä tarkastella yhtyeen kehitystä.

Albumi sisältää valintoja monipuolisesti koko uran varrelta, ja kaikki sen esitykset on masteroitu uudelleen. Ainoastaan debyyttilevy Fright Night ei ole edustettuna. Uusi kappale, Until the End of Days, edustaa perusvarmaa modernia Stratovariusta, joka ei vihastuta tai ihastuta sen kummemmin. Paketin mukana tulee myös bonus-cd, joka sisältää viimevuotisen Wackenin-keikan kokonaisuudessaan.

Best Of on biisivalintojen puolesta aika erikoinen kokoelma. Se sisältää myös melko epätyypillisiä valintoja, ja vastaavasti siltä puuttuu muutamia melko itsestään selviä kappaleita. Itseäni jäi ihmetyttämään suuresti The Kiss of Judasin ja Father Timen puuttuminen, kun taas Will My Soul Ever Rest in Peace tuntuu levyllä jokseenkin turhalta. Toisaalta, onpa ainakin reilusti eroa aikaisempien kokoelmien sisältöihin. Destinyltä napattu eeppinen nimibiisi ja mainio speed metal -ralli No Turning Back ovat hatunnoston arvoisia valintoja, kuten myös Nemesis-levyltä poimittu hieno balladi If the Story Is Over.

Kokoelma tarjoaa kritiikistä huolimatta varsin hyvän kuvan Stratovariuksen 32-vuotisesta, niin nousuja kuin laskuja sisältävästä urasta.