Yleisilme on suoraan sanottuna laiska – arviossa Stygian Fair

Julkaistu Infernossa 5/2020.

27.09.2020
Stygian Fair
Nadir
Omakustanne

Heavy metalia soitettaessa jarruttelu on anteeksiantamaton synti, ellei sitä käytetä ohimenevänä ja myrskyä ennakoivana tehokeinona. Nämä ruotsalaiset valitettavasti jarruttelevat kautta levyn.

Se on sääli, sillä vuonna 2013 perustettu Stygian Fair hallitsee melodisen ja perinteisen heavyn muotokielen aika mukavasti. Ainakin paperilla. Yhtyeen toinen pitkäsoitto toimii myös kirkkaiden soundien osalta, mutta bändi ei ole siitä huolimatta vielä valmis. Nadir kuulostaa siltä kuin levy olisi purkitettu kieli keskellä suuta ja tarkasti virheitä varoen. Puukorvieni mukaan mokia ei myöskään tehdä, mutta sen hintana ovat aivan liian varovaisesti ja hitaalla tempolla purkitetut kappaleet.

Tyylilajina on Wolf-tyyppinen perinteitä kunnioittava melodinen heavy ripauksella Manilla Roadilta lainattua eeppisempää tunnelmointia. Niin ensin mainitun soitannollisesta kiimasta kuin jälkimmäisen mystisen ikiaikaisesta fiiliksestä jäädään kuitenkin pahasti jälkeen. Parhaiten vetää laulaja Pontus Åkerlund, jonka tunteikas ääni luo tarttuvia kuvioita jatkuvalla syötöllä. Vaikea levystä on kuitenkaan ihmeemmin nauttia, kun yleisilme on suoraan sanottuna laiska.

Stygian Fairin julkaisut ovat toistaiseksi saatavilla vain digitaalisessa muodossa, mihin on tämän näytön perusteella selkeä syy. Toisaalta en olisi lainkaan yllättynyt, jos bändi petraisi tulevien vuosien aikana hurjasti. Tämäkin levy saattaa napostella energiapuolta toissijaisena ansiona pitäviä farkkuliivi-immeisiä, eli kritiikistäni huolimatta potentiaalia löytyy kyllä.

Ehkäpä albumi olisi pitänyt äänittää livenä pienessä perjantai-illan hurmiossa sen kummemmin pienistä kiilauksista ja sivuäänistä välittämättä?

Lisää luettavaa