Perinteisen heavyn puolella riittäisi ammennettavaa vaikka millaisilta suunnilta, mutta turhan usein esikuvat kuikuillaan sieltä klassisimpien nimien puolelta. Judas Priest, Iron Maiden ja Dio ovat toki mahtavia yhtyeitä, mutta niiden vanavedessä markkinoille on tulvinut järkyttävä määrä toisiinsa sotkeutuvia peilikuvia, joissa samat palaset pistellään lähes aina samaan järjestykseen.
Vaan mitäpä jos vaikutteita revittäisiinkin vaikkapa Manowarilta? Näitäkin apinoijia toki löytyy, mutta kun katse käännetään nimenomaan Into Glory Riden (1983) tienoille, tulee jo selvästi hiljaisempaa.
Ruotsalainen Ironbourne kuikuilee esikoisellaan yllä mainittujen nimien puoleen aika miellyttävällä tasapainolla. Suhteellisen verkkaisesti etenevässä heavyssä on lämmin ja hienoisen eeppinen tunnelma, joka kurkottaa selkeästi myös hard rockin ja 1970-luvun suuntaan. Vintagea!
Nopeampia raitoja ei ole, kiirettä ei pukkaa ja salamat eivät leisku. Vahvojen laulumelodioiden ja sävykkäiden kitaroiden varassa kulkevat kappaleet pelaavat suurella sielulla ja jopa ripauksella doom metalin lohduttomuutta.
Ei tämän parissa arvaa nyrkkejä puida, mutta turboilusta vapaassa musisoinnissa on ymmärrystä vanhojen hyvien aikojen ja sävellystaidon päälle. Ironbourne kuulostaa ajattomalta ja antaa muistutuksen, että aina ei tarvitse puristaa ihan täysillä.