Lunta vaakasuorassa heittänyt torstai-ilta toi Tampereen Klubille musiikkikentän setämiehen, 70-lukulaisen maskuliinirockin. Menneen maailman seppoiluksikin jo teilatun raskaan tasapoljennon pääesittelijänä toimi myyntilistoja kutitellut Airbourne Australiasta. Kisällinä soitteli Las Vegasin Taking Dawn, joka ei tosin ollut oikein mistään ajasta kotoisin. Mötiköitä, katurockia ja raskaamman sortin kaljariffiä yhteen nivonut poppoo oli säilönyt kapsäkkeihinsä ihan näppärän mällin kotikaupunkinsa energiavirtoja, mutta vaaraa, vauhtia tai kunnon biisejä ei lähikantamassa näkynyt. Sattuvan mitäänsanomaton lämmittelijä siis.
Kun jenkit oli päästetty pyristelemästä Airbournen Marshall-pinojen puristuksesta, normaalista Klubin arkiaikataulusta taktisesti poikenneen illan fokus kääntyi Warrnamboolin pikkukaupungin äänityöläisiin. Koska Airbournen edellinen Suomen-visiitti parin kesän takaiseen Sauna Open Airiin jäi omakohtaisesti väliin, mieltä askarrutti kuinka pätevästi bändin suoraviivaisen rouhea riffipätkintä rymistelisi lavalta käsin. Kun O’Keeffen veljesten (Joel – laulu ja kitara, Ryan – rummut), kitaristi David Roadsin ja basisti Justin Streetin muodostama nelikko sitten vihdoin pääsi lavalle, muistot hieman huterista YouTube-livetaltioinneista ja laiskatempoisesta uutuuslevystä No Guts. No Glory poksahtivat nopeasti palasiksi. Bändi määräsi ensimmäisestä sekunnista viimeiseen.
Aavemaisen paljon Bon Scottilta näyttävän Joelin herkeämätön juoksentelu, Ryanin lujaiskuisen suora komppi sekä Roadsin ja Streetin stemmat toivat tietysti esille bändin AC/DC-palvonnan, mutta vertailut imaistiin nopeasti karismaattisen ulosannin alle. Vaikka Airbournelta puuttuu nykyrockin pukeutumisohjeeseen ilmeisen vahvasti kuuluvat kokovartalotatuoinnit, toimintasankarilihakset ja sähäkästi sävytetyt kuontalot, kuvattomiin mustiin t-paitoihin ja farkkuihin sonnustautuneiden hämyjen koruttoman irtonaista meininkiä oli täysi ilo seurata.
Bändin livetoiminnan erityispiirteitä oli Joelin soolotyöskentely, jossa oli tilanteen henkeen sopivasti istunutta elvistelyä ja överiksi vedettyä soittelua. Selvimmäksi taipumus kävi käsittämättömän kovassa Girls in Blackissa, jota nokkamies lähti vetämään piuhattomallaan yleisön sekaan päätyen lopulta klassisesti baaritiskin päälle sooloa repimään. Loistava kruunaus ehkä bändin kaikkein hienoimmalle tsipaleelle. Maanläheisemmästä jääräpäisyydestä kertoi saman ukon ensimmäisenä encorena soineen Runnin’ Wildin aikana alkanut into takoa täysiä kaljatölkkejä nuppiinsa. Toimenpiteen perään sihisevät kranaatit tietysti viskottiin yleisöön. Välispiikkien ”as long as you and we are alive, rock n’ roll will never die!” -heitot eivät jääneet vain puheen tasolle.
Airbourne on seitsemän olemassaolovuotensa aikana saanut aikaan vasta kaksi pitkäsoittoa ja ep:n, mutta näistäkin saatiin muovattua varsin hittipitoinen reilun tunnin mittainen pläjäys. Miellyttävää oli, että bändi jaksoi yhä tuutata leveälti Ausseissa jo kesällä 2007 julkaistua Runnin’ Wild -esikoistaan. Vaikka No Guts. No Gloryn raidatkin (esimerkiksi laihalta avausraidalta tuntunut Born to Kill ja Get Busy Livin’) saivat lauteilla kiitettävän intensiivisen käsittelyn, debyytin räyhäkämmät raidat Hellfiren, Cheap Wine & Cheaper Womenin, Heartbreakerin, Diamond in the Roughin ja Too Much Too Young Too Fastin tapaan määräsivät keikkatilanteessa kaapin paikan. Ja kun sokerina pohjalla oli Runnin’ Wildin ja Stand Up for Rock n’ Rollin kaltainen kaksikko avauskiekolta, encore-kohokohtiakaan ei tarvinnut paljon miettiä.
Muutaman edellisiltana Helsingissä sylkäistyn viisun bändi passasi, mikä oli hieman uneliaalle tamperelaisyleisölle ehkä oikein. Onhan se hieman nurinkurista: tupa pullistelee täyteyttään ja alkomaholia myydään kuin viisi minuuttia ennen viikonloppuehtoon valomerkkiä, mutta yleisössä vain muutaman tusinaa käpälää jaksaa pumpata poikkeuksellisen hyvin öljytyn aussijytäkoneen tahdissa. Lavan eteen raahatut turva-aidat alkoivat miljöössä näyttää väkisinkin hieman huvittavilta, olivat sitten puhdasta imagoa tai osa tarkkaan harkittua turvallisuussuunnitelmaa. Suomalaisen keikkayleisön arki-innostus mitataan edelleen aplodien pituudessa.
Jähmeydellä saattoi olla jotain tekemistä senkin kanssa, että yleisön pääpaino oli äkkinäisen läpileikkauksen perusteella kauluspaitaisissa herrasmiehissä rokkikukko- ja renksuhoususukupolven sijasta. Kyllähän se kieltämättä hymyilemään laittaa, kun ryyppäämisestä, riettauksista ja ryysyläisyydestä kertovia kappaleita tulevat nälkäisten panttereiden sijasta kuuntelemaan vanhat ja vakiintuneet korkean elintason edustajat.
Juniorit, älkää pelätkö tutustua tähän setämieheen!
Teksti: Mikko Kuronen