Teksti ja kuvat: Janne Pappila
On tiistai ja autoni laseja ikiroudasta raapiessani mietin, onkohan Rise of the Tyrant -levyni hanskalokerossa olevassa cd-taskussa vai kotelossaan noin kolme kerrosta ylempänä. Kysymys on olennainen tunnelman asettelemisen kannalta. Valitettavasti en omista vielä uudempaa Khaos Legions -plättyä, joten niillä mennään mitä on. Ykkösraita Blood on Your Hands käyntiin ja keula kohti Circusta.
Mestoilla 19:30 eli juuri passelisti ennen illan ensimmäistä veijarikatrasta, Omnium Gatherumia (Omnom Catering, tirsk). PA:sta pärähtää käyntiin Rocky IV -leffan harjoittelumontaasin ääniraita luoden oivan äijämäisen ”kohta näytetään niille” -fiiliksen itse kullekin. Bändi on perusvarma suorittaja. Tukkaa pyörii lavalla enemmän kuin peruukintekijän peräkammarissa. Jannut ovat energisiä ja soitto kulkee mainiosti. Soundeista menee erityismaininta kyseiselle keikkapaikalle. Enpä muista hetimiten, koska olisi ollut viimeksi näin selkeätä meininkiä. Pillipiiparit pistävät noin puolen tunnin pyräyksensä pussiin hitaammalla ja tunnelmallisemmalla Deep Cold -biisillä. New World Shadows -levyltä löytyvän kipaleen tahdissa taputtava yleisökin on jo valmis laskemaan seuraavat sankarit lavalle. Paikalla ei ole vielä merkittävän paljon porukkaa, vaikkakaan salia ei voi tuomita missään nimessä väljäksi. Jostain itselleni käsittämättömästä syystä parvi ei ole auki…
Eipä aikaakaan, kun lauteille kipuaa seuraava saunamestari, Jules Näveri, mukanaan ”band of merry men”. Profane Omen julkaisi viime syyskuussa uuden levyn Destroy!, joka tarjoilee takuuvarmaa olutmetallia (Wikipedia tituleeraa genreksi groove metal), kuten vain kyseinen kokoonpano sen taitaa. Sinällään leimaa on vaikea lyödä, koska parhaimmillaan sekoitellaan hyvinkin vapaamielisesti tyylilajinimikkeitä keskenään. Joka kerta keikarit nähdessään ei voi kuin kummastella aivan käsittämätöntä energiaa, joka nuorukaisilta löytyy. Oli kyseessä sitten tatuointipuljun pikkujoulut PRKL:ssä tai pesti yhden suurimman ja ennen kaikkea kauneimman melodeathpoppoon lämppärinä.
Sällit ovat silminnähden innoissaan kunniasta toimia naapurimaan jätin apupoikina, ja Jules myös mainitsee asiasta: ”Sanomattakin selvää, miten siistiä on lämpätä Arch Enemyä!” Allekirjoittaneen mielestä yksi Suomen kiistatta kovimmista frontmaneista kehottaa myös: ”Juokaa paljon, huomenna on krapula ja silti kaikilla on kivaa.” Kehotuksista huolimatta yleisö ei tunnu menevän sekaisin kuin plussapallot. Täysin päinvastoin kuin viimeksi bändin nähdessäni tunnelma on odottava ja varautunut. Eturivissä pyörii pari piiskaa, muutamassa kohdassa taputellaan mukana, mutta edes toivottua pittiä ei muodostu. God in a Bottle -biisissä huudetaan lopulta vähän mukana, kuin puoliksi kohteliaisuudesta. Suomi on pääesiintyjien maa… Profane Omen olisi täysin valmis siihen kastiin ja isommille lavoille. Kaikkensa lavalle jättäneinä kelpaa poikain huikata ”nähään Tuskassa!” ja poistua lämpiöön.
Profane Omenin riekaleet lavalta siivottuaan on aika kietoutua itse illan vetonaulan pauloihin. Uuden levyn intro Khaos Overture siivittää tunnelman post-apokalyptisen maailman raunioihin, joissa jokainen hetki on selviytymistaistelua. Sen aikana tuo Anarkistilegioona, keulakuvanaan kuningatar Angela, saapuu lavalle ottamaan ansaitun paikkansa ja tilansa. Päälliköt ovat saapuneet kaitsemaan pikkukätyreitään, joita viimeistään tässä vaiheessa on salin perukoille saakka.
Ensimmäinen biisi Yesterday Is Dead and Gone määrittää tulevan vajaan parin tunnin ala(ylä)vireen. Toisen biisin Revolution Beginsin jälkeen emännän on pakko riisua paksu niittirotsinsa ulkona vallitsevasta takatalvesta huolimatta. Neito kertoo bändin hullusta tammikuusta, joka vei heidät muiden muassa Romaniaan, Israeliin, Venäjälle, Kreikkaan sun muualle. ”All kinds of fucked places”, kuten Angela toteaa. Hän jatkaa: ”It’s actually pretty fucking good to be back in Scandinavia, I gotta say. So thank you very much for coming out, thank you for your hospitality and for being pretty fucking normal people, compared to what we’ve been through lately. But never the less, I definitely want you to keep on, being crazy. Smoke weed, eat pussy and listen to metal, right?!”
Hieman vanhempi siivu Ravenous muistuttaa, mistä illassa on oikeasti kyse. Arch Enemyn extrememetalli putoaa yleisöön kuin nyrkkisade. Yleisössä näkyy myös Suomen ”scenen” silmäätekeviä ja osaajia, mistä voisi vetää johtopäätöksen, että kyseessä on myös yleisellä tasolla arvostettu ja hyväksytty akti. Suuri osa jengistä on saapunut paikan päälle parahultaisesti vain ja ainoastaan heidät väijyäkseen. Silti tulkitsisin, ettei tapahtuma ole loppuunmyyty. Ja toisaalta, vitunko väliä, kun tunnelma on katossa tälläkin seurakunnalla! My Apocalypsen himmailussa huudatetaan ja tapututetaan yleisöä, ja on ilmiselvää, etteivät lavataiteilijat ole Suomen arkkivihollisia. Ja jotenkin kierosti, toiselta kantilta järkeiltynä, he NIMENOMAAN ovat!
Meitä muistetaan perinteisellä maininnalla siitä, miten reippaasti suomalaiset juovat, mutta tällä kertaa sentään puolustellaan, että syy siihen on varmasti kylmyys. ”Warm your cold hearts”, ja seuraavaksi jopa hitikkään kertsin omaava Bloodstained Cross. Siltikään Arch Enemyä tuskin koskaan kuullaan populaarikulttuuriin vihkiytyneiden radiokanavien tehosoitossa. Siitä pitää huolen tämä vaalea jumalatar, jonka murina aiheuttaa heikommalle koiraalle kivesten vetäytymisen kehon sisään. Pakko tosin mainita, että katu-uskottavan orkesterin kuin orkesterin hyvyys on tasan osiensa summa. Joka ikinen muusikoista, kitaristi ja pääasiallinen säveltäjä Michael Amott, hänen veljensä, kitaristi Christopher Amott, basisti Sharlee D’Angelo ja rumpali Daniel Erlandsson ovat maailman huippuja lesteissään. Soitto kulkee karvan verran vajaat täydellisesti yhteen. Erityismaininnan antaisin vielä rumpalille työskentelystään. Vaikkei se ole ehkä maailman mielikuvituksellisinta mäiskettä, kuten tuleva rumpusoolo osoittaa, hän hoitaa tonttinsa esimerkillisesti. Sinällään vähän jää kaivelemaan, että soolo taitaa olla käsikirjoitettu, kun taustanauhaakin sen aikana kuullaan, mutta onpahan toisaalta sitten piirun verran erilainen lähestymistapa asiaan.
Rumpusoolon jälkeen jatketaan taas täydellä metelillä, Under Black Flags We March -biisillä. Biisin aikana Angela kipaisee itselleen valtavan Arch Enemy -lipun tehostaakseen sanomaa. Itselleni tulee mieleen assosiaationa Ilsa, Shewolf of the SS -elokuva – vaikkeivät natsit liity mitenkään tähän tilanteeseen tai esiintyjään… Perin kummallista. Ympärillään huomaa, miten tehokkaasti kuulijakunnan asiantuntijat ovat hommanneet reippaan laitamyötäisen. Liekö puhdasta nopeutta vai ennakoivaa toimintaa jossain sopivammassa ympäristössä keikkapaikan välittömässä läheisyydessä…
Väliin Dead Eyes See No Future, ja sen jälkeen vuoroon kitaristien soolot. Chris aloittaa Brian May/Esa Holopainen -henkisellä delaymeiningillä. Rummut liittyvät mukaan ja taustanauhaa kuullaan tässäkin. Puristi jupisee taas muka asiantuntevasti… Michael liittyy tovin perästä seuraan, ja tästä päästäänkin Rise of the Tyrantin Intermezzo Libertéen. Setin loppupuolella nähdään jo pittiäkin. Pitin pyörimisnopeus/väkivaltaisuus = biisin tempo. Jalometallinen laskukaava.
Sitten muodollinen ”Helsinki! You FUCKING ROCK! See you next time!”. Osa jengistä näkyy häipyvän jo tämän kuultuaan, vaikka kaikki tietävät ettei keikka voi olla vielä ohi… Encore alkaa Chrisin Highway-tunnelmoinnilla, josta siirrytään uuden levyn akustiseen Snow Boundiin. Tässä vaiheessa on pakko ottaa tyttönsä lähemmäs. Se vain kuuluu sääntöihin, minkäs teet… Urakan lopettaa Doomsday Machinen kolmosraita Nemesis, joka jättää ansiokkaasti tunnelman voiton, hengästymisen ja pelonsekaisen puolelle. Bändiläiset käyvät jakamassa eturivin urheimmille ja sitkeimmille pönöttäjille plektroja, kapuloita sun muuta kulutustavaraa. Tämän jälkeen vielä etiketin mukainen kumarrus ja reipas poistuminen takavasemmalle.
Lievän uupumuksen saattelemana myös allekirjoittanut katoaa jäätävään yöhön, tajuntaansa polttomerkittynä monipuolinen sillisalaatti läpi Arch Enemyn diskografian.
Tsekkaapa lisää kuvia täällä!