LIVE: Deströyer 666, Demonical, Crosswrecker – Dante’s Highlight, Helsinki 7.5.2010

18.05.2010
Kuva: Jo jokaisen nihilistin lemmikkimursu Friedrich Nietzsche tiesi, että sota on kaikkien turhan syvällisiksi käyneiden yksilöiden parannuskeino. Australian verenmakuisin susipartio Deströyer 666 on sekin aina tiennyt, että sota on iloinen asia, helvetillisyys tärkeää siinä missä henkevyyskin, kusipäisyys yhtä olennaista kuin kuvien kumartaminen ja alkoholi vain yksi Kippurahännän palvomisen muoto. Metallissaankaan D666 ei etiketeistä ja ”oikeista” toimintatavoista suuremmin piittaa. Se on ollut eeppinen silloin kun olisi ollut helpointa olla retro, se on sitouttanut itseään death metaliin kun olisi ollut tuottoisinta siristää puhdasta norsecorea, se on rähjännyt ja kohkannut itseltään rakenteet ja raamit – vain yllättääkseen seuraavassa käänteessä kuninkaallisen kirkkaalla riffiaarteella tai ällistyttävällä virtuositeetilla. Deströyer 666 on metallibändi ilman pitäviä etuliitteitä. Pelkkä metallibändi. Protokollattomuuden kääntöpuolena sillä on käytössään asearsenaali, jonka moninaisuus takaa että tappokappaleiden kymi on loputon. Tappokappaleetkaan eivät silti pysäytä aikaa, ja keväisen kihelmöivässä Dante’s Highlightissakin Deströyer 666:n pääasiallinen ongelma oli se, että kolmea maata asuttava ja lentokoneella treeneihin reissaava yhtye ei millään kykene ylläpitämään riittävän kattavaa kappalevalikoimaa livesetissään. Tällä kertaa realiteetista saivat kärsiä erityisesti Cold Steel... For an Iron Agen (2002) sekä Defiancen (2009) kappaleet, joita soitettiin vain muutamia hassuja kumpaiseltakin. Vaikka Blood for Blood ja I Am Not Deceived edustavat tuoreimman levyn ehdotonta kärkeä, voisi levyn ilmestymisestä asti mainittuja raitoja räiminyt orkesteri miettiä pientä viilausta tällä sektorilla. Toisaalta ratkaisu takasi, että Phoenix Rising -levyn (2000) hillitöntä, siis aivan järkyttävää kovuutta edustava biisikolmio I Am the Wargod–The Eternal Glory of War–Lone Wolf Winter saatettiin nyt soittaa kokonaan. Kun mukaan heitettiin vielä primordialmaisella epookintajulla eteenpäin tampannut Trialed by Fire, voi syyllä kysyä, olisiko mikään maailmanhistorian metallibändi pystynyt tuomaan juuri tähän iltaan ylitsevuotavaisempaa kaihon ja kunnian kamppailua. Pelkkään traagiseen maalailuun yhtye ei tietenkään jäänyt lehmimään, vaan tylytti ohessa Black City – Black Firen ja Satanic Speed Metalin kaltaisilla voimarienauksilla, jollaiseksi voi kaiketi laskea myös yhtyeen alkuaikojen hitteihin lukeutuvan Australian and Anti-Christin. Sen vokalisti-kitaristi KK Warslut risti kuulijakunnan kantilta huomaavaisesti Finnish and Anti-Christiksi. Kaikkiaan esille tuli liuta biisejä, joista jokainen sai rintalastan räjähtelemään ja jalat kurottautumaan kaikin voimin irti lattiasta. Koska Deströyer 666:n teräsmyrsky otetaan suoraan vereen ja raajoihin, ei aivoihin, innokkuutensa kasvuvuosiin kadottanut tarkkailija-inkvisiittori astui tässä vaiheessa sivuun. Äänenpainetta ja soitannollisia lillukanvarsia koskevista kysymyksistä on toisin sanoen verraten hankala – jopa turha – sanoa mitään. Jos joku haluaa alkaa ylenpalttisen valittavaiseksi esimerkiksi alussa auttamattoman hiljaiselta vaikuttaneesta äänentasosta, Shrapnelin liidien kuulumattomuudesta, monitoriongelmista tai Keithin välillä itseään hakeneista laululinjoista, saa olla ainakin hieman eksyksissä metallin ja D666:n keskeisistä hienouksista. Yksi tällainen hienous on, että bändi pystyy kutsumaan esiin koko joukon ihmisen perimmäisiä tunnetiloja – nälän, voiman, vihan, surun, kivun, selviytymishalun – ja vieläpä niin, että vallitsevana tuntemuksena resonoi sekavuuden ja hengästyneisyyden sijasta ylväys. Hienoa on sekin, että Suomessa australiansusiyhteisö alkaa olla jo komeissa mitoissa. Kelpasihan siinä katsella vastavalossa, kun habakka Warslut kohotteli kitaraa ja mikkiständiä voitokkaan keikan päätteeksi kuin todellinen barbaari. VUHHHH!!! Rapukävellään vielä hetkeksi ajassa taaksepäin. Illan korkkasi verraten tuore kotimainen keksintö, Sacrificial Daggerin jäämistöistä syntynyt Crosswrecker. Yhtyeen pääosin black/thrash-henkinen metalli sopi hyvin Deströyer 666:n kisällinäytteeksi ja oli ainakin liveolosuhteissa väkevämpää kuin jonnekin crossover/sludge/postmetal/salilaite-sektoreille osoittanut nimensä. Riffiosastolla bändillä riittää vielä hiomista, mutta toisaalta tässä tapauksessa sotkuisehkot kitarasoundit auttoivat lisäämään ääripään pätkintään intensiivisyyden ja uhkaavuuden tunnetta. Kun vokalisti Kaosbringerkin toi asiansa julki riehakkaalla, Desasterin Sataniacin mieleen tuovalla räyhännällä, lyhyen esityksen jaksoi seurata helposti kokonaisuudessaan. Värinää synnyttivät cover-valinnatkin: kaikkien aikojen black/thrash-veiveihin lukeutuvaa Sodom-laukkaa Outbreak of Eviliä on mahdoton mokata mukaansa tempaamattomaksi, loppuun isketty G.G. Allin -laina Violence Now taas vei yhtyettä mukavasti genrelaatikkonsa ulkopuolelle. Ruotsalaisvieras Demonical tuntui pystyttävän paraatiaan väärään aikaan ja tilaan. Aikaan siksi, että bändin alavireinen ja turboahdettu ensimmäisen aallon ruotsikuolo on nähty ja kuultu jo niin monta kertaa, että ilman todella timanttisia biisejä pörinä jää sormiharjoitteluksi. Tilaan siksi, että mustempi messuseura ei ollut ihan sointuvinta sämpylää Demonicalin hampurilaiseen. Soundi soseutti nopeammat kappaleet ehtoopuolen puuroksi, mutta hitaammissa kappaleissa esiin pakkautui jyräävää svengiä, joka nosti elämystä korkeampaan laatuluokkaan. Muutamin paikoin kitaristin V-mallin Gibsonista höyrähteli myös hitaita kitaramelodioita, joissa oli nautittavan kalmaista tunnelmaa. Tuloksena oli tyylipuhdas, menevä ja kohtuullisen aggressiivinenkin annos musiikkia, jota on vaikea keksiä uudestaan. Laulajan täyden voiman polvinoja lienee kertonut jotain koko yhtyeen kvaliteetista – ellei sen sitten ollut tarkoitus osoittaa, että aika likellä kuoloa tässä tarvotaan. Mutta kuolemakaan ei aina riitä, jos se on mitä kuolema oikeasti lie: hajuton, mauton, väritön ja kovasti loputtoman tuntuinen. Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Antti Korpinen


Jo jokaisen nihilistin lemmikkimursu Friedrich Nietzsche tiesi, että sota on kaikkien turhan syvällisiksi käyneiden yksilöiden parannuskeino. Australian verenmakuisin susipartio Deströyer 666 on sekin aina tiennyt, että sota on iloinen asia, helvetillisyys tärkeää siinä missä henkevyyskin, kusipäisyys yhtä olennaista kuin kuvien kumartaminen ja alkoholi vain yksi Kippurahännän palvomisen muoto.

Metallissaankaan D666 ei etiketeistä ja ”oikeista” toimintatavoista suuremmin piittaa. Se on ollut eeppinen silloin kun olisi ollut helpointa olla retro, se on sitouttanut itseään death metaliin kun olisi ollut tuottoisinta siristää puhdasta norsecorea, se on rähjännyt ja kohkannut itseltään rakenteet ja raamit – vain yllättääkseen seuraavassa käänteessä kuninkaallisen kirkkaalla riffiaarteella tai ällistyttävällä virtuositeetilla. Deströyer 666 on metallibändi ilman pitäviä etuliitteitä. Pelkkä metallibändi. Protokollattomuuden kääntöpuolena sillä on käytössään asearsenaali, jonka moninaisuus takaa että tappokappaleiden kymi on loputon.

Tappokappaleetkaan eivät silti pysäytä aikaa, ja keväisen kihelmöivässä Dante’s Highlightissakin Deströyer 666:n pääasiallinen ongelma oli se, että kolmea maata asuttava ja lentokoneella treeneihin reissaava yhtye ei millään kykene ylläpitämään riittävän kattavaa kappalevalikoimaa livesetissään. Tällä kertaa realiteetista saivat kärsiä erityisesti Cold Steel… For an Iron Agen (2002) sekä Defiancen (2009) kappaleet, joita soitettiin vain muutamia hassuja kumpaiseltakin. Vaikka Blood for Blood ja I Am Not Deceived edustavat tuoreimman levyn ehdotonta kärkeä, voisi levyn ilmestymisestä asti mainittuja raitoja räiminyt orkesteri miettiä pientä viilausta tällä sektorilla.

Toisaalta ratkaisu takasi, että Phoenix Rising -levyn (2000) hillitöntä, siis aivan järkyttävää kovuutta edustava biisikolmio I Am the Wargod–The Eternal Glory of War–Lone Wolf Winter saatettiin nyt soittaa kokonaan. Kun mukaan heitettiin vielä primordialmaisella epookintajulla eteenpäin tampannut Trialed by Fire, voi syyllä kysyä, olisiko mikään maailmanhistorian metallibändi pystynyt tuomaan juuri tähän iltaan ylitsevuotavaisempaa kaihon ja kunnian kamppailua. Pelkkään traagiseen maalailuun yhtye ei tietenkään jäänyt lehmimään, vaan tylytti ohessa Black City – Black Firen ja Satanic Speed Metalin kaltaisilla voimarienauksilla, jollaiseksi voi kaiketi laskea myös yhtyeen alkuaikojen hitteihin lukeutuvan Australian and Anti-Christin. Sen vokalisti-kitaristi KK Warslut risti kuulijakunnan kantilta huomaavaisesti Finnish and Anti-Christiksi. Kaikkiaan esille tuli liuta biisejä, joista jokainen sai rintalastan räjähtelemään ja jalat kurottautumaan kaikin voimin irti lattiasta.

Koska Deströyer 666:n teräsmyrsky otetaan suoraan vereen ja raajoihin, ei aivoihin, innokkuutensa kasvuvuosiin kadottanut tarkkailija-inkvisiittori astui tässä vaiheessa sivuun. Äänenpainetta ja soitannollisia lillukanvarsia koskevista kysymyksistä on toisin sanoen verraten hankala – jopa turha – sanoa mitään. Jos joku haluaa alkaa ylenpalttisen valittavaiseksi esimerkiksi alussa auttamattoman hiljaiselta vaikuttaneesta äänentasosta, Shrapnelin liidien kuulumattomuudesta, monitoriongelmista tai Keithin välillä itseään hakeneista laululinjoista, saa olla ainakin hieman eksyksissä metallin ja D666:n keskeisistä hienouksista. Yksi tällainen hienous on, että bändi pystyy kutsumaan esiin koko joukon ihmisen perimmäisiä tunnetiloja – nälän, voiman, vihan, surun, kivun, selviytymishalun – ja vieläpä niin, että vallitsevana tuntemuksena resonoi sekavuuden ja hengästyneisyyden sijasta ylväys. Hienoa on sekin, että Suomessa australiansusiyhteisö alkaa olla jo komeissa mitoissa. Kelpasihan siinä katsella vastavalossa, kun habakka Warslut kohotteli kitaraa ja mikkiständiä voitokkaan keikan päätteeksi kuin todellinen barbaari. VUHHHH!!!

Rapukävellään vielä hetkeksi ajassa taaksepäin. Illan korkkasi verraten tuore kotimainen keksintö, Sacrificial Daggerin jäämistöistä syntynyt Crosswrecker. Yhtyeen pääosin black/thrash-henkinen metalli sopi hyvin Deströyer 666:n kisällinäytteeksi ja oli ainakin liveolosuhteissa väkevämpää kuin jonnekin crossover/sludge/postmetal/salilaite-sektoreille osoittanut nimensä. Riffiosastolla bändillä riittää vielä hiomista, mutta toisaalta tässä tapauksessa sotkuisehkot kitarasoundit auttoivat lisäämään ääripään pätkintään intensiivisyyden ja uhkaavuuden tunnetta. Kun vokalisti Kaosbringerkin toi asiansa julki riehakkaalla, Desasterin Sataniacin mieleen tuovalla räyhännällä, lyhyen esityksen jaksoi seurata helposti kokonaisuudessaan. Värinää synnyttivät cover-valinnatkin: kaikkien aikojen black/thrash-veiveihin lukeutuvaa Sodom-laukkaa Outbreak of Eviliä on mahdoton mokata mukaansa tempaamattomaksi, loppuun isketty G.G. Allin -laina Violence Now taas vei yhtyettä mukavasti genrelaatikkonsa ulkopuolelle.

Ruotsalaisvieras Demonical tuntui pystyttävän paraatiaan väärään aikaan ja tilaan. Aikaan siksi, että bändin alavireinen ja turboahdettu ensimmäisen aallon ruotsikuolo on nähty ja kuultu jo niin monta kertaa, että ilman todella timanttisia biisejä pörinä jää sormiharjoitteluksi. Tilaan siksi, että mustempi messuseura ei ollut ihan sointuvinta sämpylää Demonicalin hampurilaiseen. Soundi soseutti nopeammat kappaleet ehtoopuolen puuroksi, mutta hitaammissa kappaleissa esiin pakkautui jyräävää svengiä, joka nosti elämystä korkeampaan laatuluokkaan. Muutamin paikoin kitaristin V-mallin Gibsonista höyrähteli myös hitaita kitaramelodioita, joissa oli nautittavan kalmaista tunnelmaa. Tuloksena oli tyylipuhdas, menevä ja kohtuullisen aggressiivinenkin annos musiikkia, jota on vaikea keksiä uudestaan. Laulajan täyden voiman polvinoja lienee kertonut jotain koko yhtyeen kvaliteetista – ellei sen sitten ollut tarkoitus osoittaa, että aika likellä kuoloa tässä tarvotaan. Mutta kuolemakaan ei aina riitä, jos se on mitä kuolema oikeasti lie: hajuton, mauton, väritön ja kovasti loputtoman tuntuinen.

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Antti Korpinen

Lisää luettavaa