Kiuas kyllä tietää, kuinka yleisöä hauskutetaan. Se on taitolaji, ja se nyt ainakin, että vanhatkin välispiikit saadaan kääntymään voitoksi. Jos Ilja Jalkanen on hauska mies noin muuten, on hän hauska myös lavalla. Tavastian lava oli keskiviikkoiltana Kiukaalle kuin toinen koti. Se näkyi, kuului ja tuntui. Tupa oli täynnä väkeä, musiikki maistui ja yleisöä laulatti.
Mikä Kiukaassa oikeastaan viehätti, oli yleisön ja yhtyeen välinen vuoropuhelu. Se soljui niin rennonrempseästi, että allekirjoittanutta ihmetytti. Olen ehkä ollut liian kauan pois Kiukaan keikoilta. Kun yleisöstä kuului kommentti, sitä ei jätetty noteeraamatta vaan siihen reagoitiin. En keksi parempaa keinoa toivottaa yleisö tervetulleeksi kuin huomioimalla sen liikehdintä näinkin avoimesti.
Tavastian-ilta oli Kiukaan levynjulkkarikeikka. Uutta Lustdriven-matskua siis kuultiin, mutta vanhoille klassikoille oli annettu niin ikään tilaa. The New Dark Age oli vahva veto, ja se jos mikä tanssitti Tavastian juhlakansaa. Samaa voisi sanoa The Spirit of Ukosta. Encoren viimeisenä vetona kuultu (näin siis muistelisin – joka tapauksessa se soitettiin) Warrior Soul on ehkä kulunut ja soitettu, mutta se päätti keikan mahtaviin sfääreihin. Kiuas ei voi jättää soittamatta Warrior Soulia – tilanne olisi sama, jos Slayer jättäisi soittamatta Raining Bloodin. Ainakin melkein.
Yleisö ei ehkä ollut ehtinyt omaksua uusia kappaleita, mutta vastaanotto oli siitä huolimatta hyvä. The Visionary ja Of Love, Lust and Human Nature syöpyivät mieleeni parhaiten. Jälkimmäisessä kappaleessa on valloittava tunnelma, joka istuu loistavasti livetilanteeseen.
Mutta jos jokin pisti sanattomaksi, niin akustinen hengähdystuokio keikan puolivälissä. Jalkanen ja kitaristi Mikko Salovaara istuutuivat alas soittamaan After the Stormin ja uuden levyn Summer’s Endin. Se oli kaunista kuunneltavaa. Vielä upeampaa oli kuunnella vieressäni seisovan hemmon syvää tulkintaa. Kuten alussa jo totesin, Kiuas saa yleisön laulamaan, eikä Jalkasen kehotusta tähän erikseen tarvita.
Vaikka Kiukaalla on ollut pitkä keikkatauko, epävarmuus ei lavalta loistanut. Asettumistahan se vaati, ja ensimmäiset pari biisiä olivat vielä pientä hakemista, mutta bändi sai napattua tilan haltuunsa. Se taas on Kiukaan kohdalla ammattitaitoa, ei tuuria. Vankka kokemus ja omien kappaleiden sujuva hallitseminen ovat bändin valttikortit.
Keikka oli pitkä, etteikö peräti yli puolitoistatuntinen. Pientä tiivistystä settilistaan olisi voitu tehdä. Yleisössä oli havaittavissa väsymystä keikan loppupuoliskolla, mutta se ei tunnelmaa latistanut. Hyvin jaksoivat diggarit pomppia biisien tahdissa ja huutaa bändiä takaisin.
Kokoavaksi viimeiseksi ajatukseksi todettakoon: yleisöstä näki, että Kiuasta on kaivattu keikoille, ja Kiukaasta näki, että on ilo olla takaisin. Kun tunteet ovat molemmanpuoleiset, kreisibailuthan siitä syntyvät.
Teksti ja kuvat: Evelin Kask