TIISTAI
Sloveniassa sijaitseva idyllinen vuoristokylä Tolmin joutui jälleen metalliörkkien jokavuotisen hyökkäyksen kohteeksi. Pienessä kaupungissa noin 10 000 metallistin saapuminen näkyy ja kuluu katukuvassa melkoisen selkeästi, vaikka olisit kuinka ääni- tai näkörajoitteinen.
Tänäkin vuonna suomalaisedustusta oli paikalla varsin runsaasti, ja mikä jottei, kyllähän tällainen reipashenkinen yhdistetty vuoristo-, ranta- ja metalliloma on kivaa vaihtelua, varsinkin heti Tuskan perään…
Perinteiseksi muodostunut äkäinen ukkoskuuro käynnisti jälleen ensimmäisen festaripäivän. Hotellin terassin suojissa oli hyvä nauttia ”vielä pari” ja odotella kuuron laantumista. Onneksi myräkkä olikin loppuviikon ainoa, eikä viime vuoden mutahelvettiä tarvinnut kokea näin ollen uudelleen. Nyt hellehelvetti olisi ehkä kuvaavampi nimitys.
Crowbar aloitti joulupukkia muistuttavan Kirk Windsteinin johdolla bakkanaalit osaltani. Keikka oli lähes identtinen Tuska-vedon kanssa, eli tiivistettynä mainio. Kirkin raastava vokalisointi tuntuu menevän koko ajan sillä rajalla, että koska se ääni lähtee, mutta kummasti papan kurkku vain kestää vuodesta toiseen. Raskasta, todella raskasta. Ja ihanaa myös.
Six Feet Under käynnisti vuorostaan illan death metal -putken. Hyväntuulisen rastapapan Chris Barnesin jenkkikiillotetut hampaat kuulsivat pitkälle ja viemäriörinä irtosi yhä vaivatta. Bändin simppeli ja rullaava death metal toimii livenä varsin hyvin, ottaen huomioon, että äänitemuodossa bändi ei ole kovin suuria tunteita minussa yleensä herättänyt.
Cannibal Corpse jatkoi tylytystä. Maanantain lennolla Metal Campin retkeilijöitä viihdyttänyt ja iloisesti korkin päälle astunut George ”Corpsegrinder” Fisher oli vedossa, eikä krapulasta näyttänyt olevan tietoakaan. Miehen massiiviset niskalihakset eivät saaneet armoa tälläkään keikalla. Tällaisen lähes täysimittaisen setin yhteydessä Cannibal Corpsen armoton ja lähes taukoamaton tykitys alkoi jo saada lähes huvittavia piirteitä. Äärimmäinen bändi ja äärimmäinen keikkakone.
Lavalle roudattu Brasilian lippu antoi vinkkiä seuraavasta orkesterista. Max Cavaleran johtama Soulfly sai varsin iloisen vastaanoton, ja ihan syystä. Bändin draivi tuntui olevan kaikin puolin huomattavasti kovempi kuin parilla viimeisellä keikalla, jotka olen heiltä nähnyt. Max jaksoi keuhkota huomattavasti terhakkaammin ja tuntui muutenkin olevan vahvassa vireessä. Vakioiksi muodostuneet uudemman ajan Sepultura-coverit voisi kyllä vaihtaa vaikkapa joihinkin Beneath the Remains levyn -biiseihin. Tai vaikka Terveisiin Käsiin.
Euroopassa jo aikaa sitten isoksi nimeksi kohonnut Korpiklaani oli päälavalla illan viimeisenä. Runsaslukuinen yleisö oli alusta pitäen hyvin mukana, vaikka alkukeikasta bändillä tuntui olevan pientä haparointia ihan fyysisestikin: Jonne pyllähti jo ensimmäisen biisin aikana varsin vauhdikkaasti kolauttaen kitaransa iloiseen epävireeseen.
Miekkonen tuntui olevan bändin sanoman mukaisesti hyvin maistissa, ja tätä yleisö tuntui pitävän itsestäänselvyytenä. En sitten tiedä, onko se hyvä vai huono, mutta yleisö tuntui odottavan mieheltä kohellusta, ja sitä se saikin vielä keikan loppupuolella. Eläkeläisten keikoilta tutut letkajenkkajunat risteilivät yleisössä ja hymy viihtyi monen huulilla.
Kakkoslavalla aloitellut Metsätöll kärsi yleisökadosta, kunnes Korpiklaanin keikalta alkoi valua sakkia. Viron liput liehuivat reippaan metal/folkpoljennon tahdissa, ja meininki tuntui olevan kovasti reipas niin bändillä kuin yleisöllä.
KESKIVIIKKO
Venäläinen Arkona aloitti tyttöjen iltapäivän. Ties mihin ketunraatoihin sonnustautunut ja tiukalla asenteella karjunut vokalistineito Maša Arihipova tuntui vetoavan slaavilaishenkisten kansallistunteisiin. Musiikillisesti ihan ketterä folkin ja primitiivisemmän metallin ristisiitos, mutta itse en saanut kovinkaan vahvaa latausta.
Seuraavana soinut Leaves’ Eyesin kevyempi melodinen metalli ei vedonnut suuren yleisön tunteisiin, sillä bändiä ei jäänyt päälavan kupeeseen seuraamaan kovinkaan montaa ihmistä. Siitä huolimatta bändin miespuolinen vokalisti Alexander Krull jaksoi uhota ja piiskata ammattimiehen otteella paikalle jäänyttä sakkia. Ilman häntä touhu olisikin jäänyt kovin vaisuksi, sillä hentoääninen Liv Kristine ei omannut mielestäni kovin vakuuttavaa karismaa.
Tänä vuonnakin saatiin kokea aikataulumuutoksia, joita ei suuremmin missään kuuluteltu. Alun perin illan viimeiseksi suunniteltu DevilDriver soittikin yllättäen alkuillasta Overkillin paikalla. Bändillä oli muutama ihan mainio biisi, mutta aika bulkkikamaa ja rankkuuteen verhottua pomppumetallia noin pääsääntöisesti tarjottiin. Fafaran fuck-vetoinen uhoaminen meni myös jo koomisen puolelle. Yleisölle jenkkien touhu tuntui maistuvan, sillä illan ainoan wall of deathin jälkeinen pitti oli jo melko kookas. Tämähän nyt ei tosin vetänyt vertoja Hatebreedin viimevuotiselle, järjettömän kokoiselle circle pitille.
Lannistumaton Overkill veti takuuvarman keikan, joskin Bobbyn laulu tuntui olevan lähes säännöstään vähän jäljessä. Rasvaprosentiltaan noin nollaa lähentelevä setä jaksoi meuhkata ansiokkaasti läpi koko setin, mikä pisti ilmaan pienen kysymyksen, ovatkohan ne spiidikuurit sittenkään historiaa. In Union We Stand, Fuck You ja Motörheadin Overkill kruunasivat vanhan koulun ystävien illan.
Päälavan viimeiseksi siirtynyt saksalainen Equilibrium luotti ilmaisussaan kovaan uhoon ja taustanauhoilta tuleviin mitäänsanomattomiin folkmelodioihin. Ei kovinkaan vakuuttava esitys, vaikka iso osa yleisöstä tuntui olevan kovin innoissaan. Siispä vielä yksi ja sitten nukkumaan.
TORSTAI
Ruotsin lipun alla purjehtiva Demonical veti harvalukuiselle yleisölle pätevän setin ankaraa old school -painotteista death metalia. Miksaaja otti desibelirajattomuudesta ilon irti ja luukutti niin, että uni karisi jokaisen läsnä olleen kallosta. Kitaristin 80-luvun autenttiset säröpedaalit takkusivat vähän väliä, joskin vokalisti Sverker Widgren vitsaili niiden kyllä yleensä toimivan. Mainio veto, mutta valitettavan harvalle yleisölle.
Siellä sun täällä suitsutettu Suicidal Angel oli vähän pettymys. Bändi harrasti 80-luvun thrash-kliseiden kierrättämistä ehkä vähän turhankin suoraan. Vaikkei pyörää tarvitse keksiä uudestaan, voisi kopioimisen lisukkeeksi laittaa vähän jotain omaa. Riffit olivat aika olemattomia ja samasta puusta veistettyjä. Lavameininki oli toki erittäin kohdillaan, ja innokasta rässiliivikansaa keräytyi lavan eteen jo aika isokin läjä. Kreikan pojat soittivat loppusetissä vielä pari julkaisematontakin biisiä.
Puolan teknikkometallistit vetivät sitten erittäin kovan keikan. Decapitatedin tekninen death metal oli viritetty lähes äärimmilleen. Täytyy vain ihmetellä, miten noin hankalaa ja vikkeläliikkeistä musiikkia voi soittaa noin tiukasti melkoisen kovasta riehumisesta huolimatta. Mitähän Puolan pohjavedessä mahtaa olla, kun sieltä tuppaa noin kovia soittajia? Lekaa tuli päähän ja tunteella. Tämä bändi Suomeen keikalle ja kiiruusti.
Epica veti yllättävän raskaan keikan, kaiketi vähän tilanteen vaatimalla tavalla. Alkukeikasta kosketinsoittajalla oli jotain hässäkkää koneidensa kanssa, mutta muu bändi pisti niistä välittämättä parastaan. Soittoniekkojen päät pyörivät synkronoidusti koko keikan, ja Simonen ylikireät pvc-pöksyt pitivät musiikista ei-niin-kiinnostuneiden mielenkiinnon yllä. Toki neidillä on ihan terve ja kuulas äänikin. Yllättävän positiivinen veto sinällään.
The Exploited oli vähän jännä veto tähän väliin, vaikka ikämiesten punkki flirttailee thrash metalin kanssa aika paljonkin. Vanhalla keesipäällä Wattie Buchanilla tuntui virtaa piisaavan, vaikka mies ei tämän kokoista lavaa haltuun ihan vaivatta ottanutkaan. Wattien nyrkkeilijätyyppisiä harhautusliikkeitä ja pomppimisia oli kuitenkin hauska seurata. Rastapäinen basisti tuntui taas olevan kuin kotonaan näinkin isolla lavalla, vaikka bändin taustalakana olikin suunniteltu kokonsa puolesta vähän eri luokan mestoihin. Varsin pirteä päräytys.
Sitä ollaan niin kelttiä, niin kelttiä. Toblerone-maan Eluveitie on petrannut paljon sitten viime näkemän. Kaikki kahdeksan jäsentä oli nyt niin sanotusti hommansa takana, ja myös komeilla kelttikuvioilla koristeltu lava oli ilo silmälle. Pienet silmänilot, viulua ja kampiliiraa vinguttavat hobittitytöt, olivat nyt saaneet näemmä vähän enemmän tilaa ja vastuuta, mikä on mielestäni hyvä, sillä päävokalisti Chrigel Glanzmann ei ole mikään karismakuningas. Kaikin puolin viihdyttävä keikka ja kerrassaan tarttuvaa festarointimusiikkia. Osa yleisöstä tuntui olevan ihan pähkinöinä, eikä ihme.
Behemothilla oli hommat isollaan. Päälavan reunoille oli pistetty erikseen tyhjät rumpuraiserit, joilla basisti ja toinen kitaristi saivat yrmistellä, ja lava oli muutenkin erinäistä mystistä tilpehööriä tulvillaan. Behemothin musiikillinen ulosanti on jotenkin jopa hengästyttävää, nelikon muusikkous on todella kovalla tasolla. Armoa ei annettu, ja eipä sitä yleisö kyllä pyytänytkään. Loistavaa bläkkishenkistä ja superteknistä death metalia, joka jättää aggressiivisuudessaan jopa Mardukin vyörytyksen kauas taakseen. Puolan pojat korvasivat tällä vedolla komeasti toissavuotisen ukkosen keskeyttämän keikkansa. Tulta ja tappuraa.
Lähes samoihin aikoihin kakkoslavalla aloitteli Deströyer 666, jota oli pakko keritä vilkaisemaan, joten Behemoth jäi vähän kesken. Niittejä säästelemätön nelikko veti tunteella yläkireää ja likaista kuolorässiä, mutta kaikesta huolimatta meno ei itselleni erityisesti kolahtanut. Toisaalta Behemothin vyörytyksen jälkeen ei oikein mikään voikaan tuntua juuri miltään. Yöpalaksi napattu jättihampurilainen tuntui sentään mahassa.
PERJANTAI
Päivän ensimmäisenä nähty Ensiferum nauttii muiden suomalaisten bändien tavoin selkeästi isoa arvostusta täällä päin. Yleisöä oli paikalla enemmän kuin seuraavana soittaneella Obituaryllä. Hamesoturit soittivat ihan pätevän keikan ja saivat yleisön hyvin mukaansa.
Floridan pilviveijot olivat jälleen varsin laiskassa kunnossa, tai siis mitä ilmeisimmin kovissa paukuissa. Biisien väliset tauot venyivät pitkiksi kyläkokouksiksi rumpukorokkeen edessä, kun Obituaryn miehistö ihmetteli että mitäs sitten tehtäisiin. Edes kylään tullut legenda Steve DiGiorgio erikoisine bassoineen ei saanut touhuun eloa.
Toki muutamat ikivihreät kuolorallit tyylin Slowly We Rot saivat yleisöön vähän liikettä, mutta pääsääntöisesti meno oli hidasta myös aidan tällä puolen. Armoton helle vaikutti varmasti myös asiaan. Huomioitava pointti oli myös, että multakurkku John Tardyn ei paljoa tarvitse uudemmissa biiseissä enää mölistä, vain muutama sana sinne tänne ja sitten perään pari minuuttia pelkkää riffijumitusta. Tämä alkoi vähän jo haukotuttaa, joten ihana Beach Bar kutsui jälleen virkistäytymään.
Seuraava mielenkiintoa herättänyt esiintyjä oli Paradise Lost. Alkukeikasta yrmeän oloinen Nick Holmes lauloi ihmeen hyvin, mutta loppukeikkaa kohden homma alkoi mennä taas enemmän siksi tutuksi epävireiseksi hoilottamiseksi. Pakolliset Ember’s Firet ja As I Diet toki toimivat, mutta kyllä tästäkin laiska ja rutiininomainen vaikutelma jäi. Patsasmaisesti seisoskellut yleisö kirvoitti myös Nickiltä lakonisen ja paljonpuhuvan välispiikin: ”Nice mospit.”
Loppuillasta kakkoslavalla Schwartzkristal kirskutti norskityylistä kireänkylmää bläkkistä, mutta ei onnistunut vakuuttamaan oikein millään tasolla. Suuria pimeyden tunteita tulkinnut vokalistikin oli vain lähinnä huvittava. Jokseenkin väsynyt päivä esiintyjien puolelta, joten väsynyt toimittaja meni ajoissa paapimaan.
LAUANTAI
Kello kolmen paahteessa oli kotoisen Insomniumin vuoro koetella hellerajojaan. Hyvin pojat jaksoivat meuhkata lavalla farkut jalassa, paahtavasta kelistä huolimatta, ja yleisöäkin oli paikalla tässä vaiheessa päivää yllättävän paljon. Alueelle lähtiessä hotellin mittari näytti jo +37.
Exodusin papat näyttivät todellakin kaapin paikan. Setissä ei kuultu ainoatakaan hidasta tai keskitemposta biisiä, ikivihreää Toxic Walztia lukuun ottamatta. Edeltäjiensä isot saappaat pätevästi täyttänyt, kiukkuisen oloinen karjuja Rob Dukes jaksoi piiskata yleisöä ja saikin kohtuullisen kokoisen moshpitin pyörimään lähes koko keikan ajan. Ehkäpä näiden festarien ankarin veto. Tai ainakin hikisin.
Dark Tranquillityn laulaja Mikael Stanne tuntui olevan kovasti tohkeissaan ja sai intonsa tarttumaan hyvin myös eturiveihin. Muu bändi tuntui vetävän enemmänkin rutiininomaisesti. Innostuneen miehen jokseenkin tyttömäinen pomppiminen ja viuhtominen käsillään alkoi kuitenkin käydä loppukeikasta lähinnä huvittavaksi. Jotain naapureidemme keikasta jäi uupumaan, vaikka lavan vieressä paikalliset palomiehetkin heiluttelivat letkujaan kuumentuneen yleisön iloksi.
Tänäkin vuonna Finntroll oli kovasti odotettu vieras, Suomen lippuja tuntui taas näkyvän hämmästyttävästi siellä täällä. Peikkopartiosta on muodostunut kova ja ehkäpä jopa jo vähän rutinoitunutkin keikkakone. Mutta kun lavalla pyöritettiin lettiä Trollhammaren tai vaikkapa Jaktens Tidin tahtiin, niin pyöri se letti yleisössäkin, tanner vaan pölisi. Noinhan sen pitää mennä.
Erinäisten lähes fanaattisten Suomi-fanien kanssa jutellessani sain selville, että alun perin bändeistä lähtenyt kiinnostus kotimaatamme kohtaan on laajentunut aina kielen opiskeluun ja useisiin matkoihin Suomeen. Kannattaisikohan jonkin matkailunedistämislaitoksenkin jo herätä, tukea vaikkapa musiikkivientiä ja unohtaa se ainainen Rovaniemi, tuo Joulupukin koti -paska.
Päälavan viimeinen akti ei paljon joulua julistanut. Päälava pettyi savuun ja paukkuihin kun Immortalin ukot pistivät polkaksi. Uskomatonta kyllä, kaksi ukkoa tuntui täyttävän hyvin näinkin ison lavan. Toki tyylikkään uhkaava, noin 20×30-metrinen taustakangas sekä runsaat taidokkaasti käytetyt savut ja valot auttoivat illuusion luonnissa.
Vaikka en Immortalin suurimpia ystäviä ole, niin keikka oli vakuuttavaa paatosta. Pönäköityneen Abbathin pomppima sivulaukka oli melkoisen koomisen näköistä, mutta sen nyt kesti. Pohjoisen Pimeyden Pojat toivat ilmeisesti mukanaan vähän viileämpää ilmaa, sillä vasta tässä vaiheessa alkuyötä alkoi keli olla suomalaisittain ajatellen jopa siedettävän viileää.
Kalmah veti kakkoslavan alueen täyteen, mitä ei muistaakseni ollut mikään muu bändi tehnyt, paitsi ehkä Opeth viime vuonna. Toki ne pari screeniltä näytettyä jalkapallomatsia täyttivät ”yllättäen” kakkoslavan tienoon, mutta jotain futista nyt ei lasketa.
Kalmahin kundit näyttivät olevan varsin mielissään ja ehkä vähän hämmentyneiltäkin, ja toki syystä. Yleisö oli innolla mukana, harvemmin tällaista tapahtunee kotikulmilla soittaessa. Bändin lava-aktissa ja karismassa on vielä kehittymisen varaa, mutta mitä paskaa. Yleisöön upposi homma näinkin. Tähän oli ilo lopettaa ja raahata väsynyt kroppa koppaan maata.
Viimeisimmät tiedot kertovat että Tolmin saa pidettyä Metal Campin enää kaksi vuotta, ja sitten tapahtuma vaihtaa paikkakuntaa. Suosittelen käymään kauniilla alueella ja leppoisalla festarilla vielä kun ehditte.
Teksti: Teemu Vähäkangas Kuvat: Hencca Ojamo