PERJANTAI
Helsinki on äärimmäisyyksien kaupunki. FME:n aikaan helmikuussa pääkaupunkimme kärvisteli sydäntalven tuiverruksen kourissa, mutta Tuskaa tervehti tyypilliseen tapaan heinäkuun helle. Kaisaniemenpuistossa viimeistä kertaa järjestetty metallifestivaali on tehnyt Helsingille hyvää monessa mielessä, ja tuskinpa muutto Suvilahteen festarin omintakeisen rentoa ja hyvää ilmapiiriä ratkaisevasti verottaa.
Barren Earth avasi Tuskan Sue-lavalla tunnelmallisesti, rönsyillen ja viipyillen. Oppu Laine on bändin musiikin selkäranka ja sydän sekä eräs Suomen tyylikkäimmistä basisteista lavalla. Bändin ensiaskeleet ovat olleet näyttäviä ja vakuuttavia, ja jatkoa odotellaan ainakin täällä varsin kiinnostuneena.
Samaan aikaan Inferno-lavalla mellasti ruotsalainen The Arson Project, jonka anti oli huomattavasti ärhäkämpää. Tällainen äärinopea, joskin taidokas hakkaaminen ei BE:n tunnelmoinnin rinnalla oikein tehnyt vaikutusta. Sekään ei auttanut, että äänenvoimakkuus oli mallia helvetillinen.
Päälava avattiin julmetun komeasti Testamentin keikalla. Bändi on vieraillut Suomessa viime vuosina tiuhaan, ja aina siihen on voinut luottaa. Tällä erää settiä oli vähän uudistettu esimerkiksi viime vuoden Ankkarockiin verraten. The Gatheringilta ja The Formation of Damnationilta oli kummaltakin lisätty mukaan yksi biisi. Keikka alkoi vanhalla kauralla ja eteni loppua kohti uuteen materiaaliin. Yleisö intoutui pittailemaan uusimman levyn nimibiisin aikana niin, että bändikin oli silminnähden tyytyväinen näkemäänsä.
Bändi soittaa huomattavan hyvin. Alex Skolnick on suosikkini soolokitaristeista, miehen taito, tatsi ja esiintyminen ovat vain niin kerta kaikkiaan loistavia. Chuck Billy on totta kai aivan omaa luokkaansa keulamiehenä ja laulajana. On hienoa nähdä kokoonpanon vakiintuneen monien hullujen vuosien jälkeen. Aivan nappiin keikka ei mennyt, sillä Riding the Snaken aikana Alex Skolnickin kitarasta katosi ääni, eikä sitä saatu takaisin ennen kuin aivan loppuvaiheessa.
Siitä siirryttiin sitten Insomniumin matkaan Sue-lavalle. Pitkästä aikaa mukana menossa oli myös Ville Friman varamies Markus Vanhalan sijaan. Bändin ainutlaatuinen melodiataju upposi telttaolosuhteissa tehokkaasti, vaikka hieman vaimeat soundit vähän menoa haittasivatkin. Bändi oli saanut lavalle myös kosketinmies Aleksi Munterin, joten syvyyttä piisasi. Keikka oli aivan selvästi parempi kuin esimerkiksi Sauna Open Airissa näkemäni. Kiitos!
Toisessa teltassa piti käydä kuriositeetinomaisesti vilkaisemassa Rytmihäiriötä, joka näytti keränneen paikalle varsin kiitettävästi yleisöä. Kitaristi Janne Perttilällä oli ruhtinaallinen vajaan tunnin siirtymäaika BE-keikalta tälle, mutta se ei näyttänyt haittaavan.
Tarotin päälavakeikka oli vähän poikkeuksellista mallia. Mukana oli Kuorosota-ohjelmasta joillekin tuttu kuoro vetämässä taustoja. Kenties tämän ansiosta veto oli jokseenkin odottamaani antaumuksellisempi. Huumoria, vauhtia ja tanakkaa heviä. Ei mitään unohtumatonta, mutta viihdyttävää joka tapauksessa.
Vaikka Peter Tägtgrenin meriitit ovat kiistattomat, täytyy sanoa, että Pain ei tällä kertaa kiinnostanut lainkaan, etenkään kun Swallow the Sun veti samaan aikaan Inferno-teltassa. StS:n keikka jatkoi BE:n ja Insojen aloittamaa tunnelmapainotteista telttasarjaa. Bändi on lavalla nykyään niin monien keikkojen itsevarmaksi ja ylvääksi koulima, että pahaa sanaa on todella vaikea keksiä. Vain se haittasi, että äänenvoimakkuus teltassa oli hämmästyttävän alhainen, aivan eri luokkaa kuin samalla lavalla aiemmin esiintyneellä The Arson Projectilla. Liittyiköhän tämä siihen, että keikka ilmeisesti tallennettiin dvd-julkaisua varten?
Päivän toinen tuplasoturi Aleksi Munter ehti muuten hengähtää niin ikään tunteroisen Inso-keikan ja StS:n välillä. Kovia jätkiä nuo ammattimiehet. (VR)
Satyricon valloitti päälavan seuraavaksi. On sanomattakin selvää, että kirkkaassa päivänvalossa Satyrin johtamat joukot ovat haastavan paikan edessä. En väitä, etteikö ammattitaitoisen norjalaisryhmän toiminta lavalla keräisi myös kiitosta, mutta oikeissa olosuhteissa Satyriconin musiikki ja ”die, die” -huudot toimisivat sen piirun verran paremmin.
Settilista oli koottu tutuista aineksista, vaikka Filthgrinder yritettiinkin myydä harvinaisuutena. Yleisö oli kuitenkin paikka paikoin erinomaisesti mukana, ja tämän myös bändi (tai Satyr) huomasi. Peruskauraksi osoittautuneen vedon todellinen kliimaksi koettiin kuitenkin vasta viimeisen kappaleen kohdalla. Mother North on yksinkertaisesti hieno ja ajaton klassikko.
Norja-teema jatkui Sue-lavalla, jolle asteli sooloprojektinsa tiimoilta Ihsahn. Yleisömäärästä päätellen miehen Tuska-vierailua oli odotettu hartaasti monessa eri osoitteessa. Osa yleisöstä oli kuitenkin tullut ilmeisesti väärään telttaan, sillä pari eksynyttä sielua vaihtoi maisemaa jo ensimmäisen biisin, The Barren Landsin puolivälissä.
Uusinta Ihsahn-kiekkoa dominoivaa saksofonia ei tällä kertaa kuultu, mutta monivivahteista ja mutkikkaahkoa metallia kylläkin. Ihsahnin taustabändi näytti suoraan opistolta tulleelta, mutta pirun hyvin nuo pistivät menemään joka tapauksessa. Unhealerin kajahtaessa soimaan herra Åkerfeldtia ei odotuksista huolimatta lavalla nähty, mutta bändin kosketinsoittaja veti miehen osuudet oikeinkin kelvollisesti. Kansa nyökkäili hyväksyvästi.
Juuri, kun osa ihmisistä alkoi valua kohti päälavaa, ilmoitti herra Tveitan soittaneensa pari vuotta sitten erään toisen bändin kanssa Kaisaniemessä. Yleisö innostui arvatessaan, että jotain spesiaalia oli luvassa. ”Thus Spake the Nightspirit!” ja sitten mentiin. Ihsahn tietää, ettei Keisaria noin vain jätetä. Frozen Lakes on Mars sai kunnian olla setin päätösbiisi, ja hyvä niin.
”My name is Devin fucking Townsend and here is Ziltoid!” jää aikakirjoihin yhtenä parhaista päälavan haltuunotoista, mitä Kaisaniemen puisto on nähnyt tai tulee näkemään. Kanadalainen Devin Townsend lienee ainoa mies tällä planeetalla, joka pystyy toteuttamaan helteisellä Tuskan päälavalla kieli keskellä poskea älyttömän avaruustarinan kahvia rakastavasta Ziltoid-muukalaisesta – ja saamaan yleisön pähkinöiksi.
Yleisön joukosta löytyi toki muutamia, joille Townsendin ala- ja ylätyyliä sekoittava huumori ei avautunut, mutta minkäs sille voi. Silminnähden seestyneen kanadalaisen välitön olemus lavalla oli kuitenkin jotain erityislaatuista. Konseptin kruunasi taustabändin tiukka soitto, mistä erikoismaininta täytyy antaa tyylitajuiselle rumpalille Ryan Van Poederooyenille. Miehen täytyy olla yksi parhaista koskaan Tuskassa soittaneista rumpaleista.
Siinä vaiheessa, kun Chuck Billy saapui lavalle esittämään Planet Smasher -kappaleen nimiroolia, oli pakko kumartaa syvään. Tällaista festarishow’n tulisi aina olla: ammattitaitoista, tiukkaa, mutta ennen kaikkea hauskaa – myös artisteille. Kaikesta päätellen Townsend ystävineen nautti täysin siemauksin ensimmäisestä Tuskastaan.
Puolitoista tuntia kestänyt hurmos päättyi kauniiseen Deep Peaceen, ja yleisön reaktioista päätellen viimeinen Tuska-perjantai Kaisaniemessä ei olisi voinut päättyä enää yhtään komeammin. Dvd-julkaisua odotellessa. (MOL)
LAUANTAI
Hivenen yllättävää oli, että lauantain starttasi päälavalta Blake. Tämä osoittautui kuitenkin odotettua huomattavasti toimivammaksi ratkaisuksi.
Aaro Seppovaara bändeineen huokuu sitä tänä päivänä harvinaista asennetta, että täältä pesee, perkele! Asenne yksin ei tietenkään riitä, mutta kun Blake rytyyttää siihen päälle lyijynraskaat rock-riffinsä, ainakin minä olen täysin myyty. Toimii, ja niin maan saatanasti. Väkeä virtasi alueelle tasaiseen tahtiin keikan ajan, joten toivottavasti jykevä ja alkuvoimainen keikka saavutti monia uusia korvapareja. Erityismaininta rumpali Kari Reinille, tästä ei rumpali tyylitajuisemmaksi enää tule.
Death metalin monet kasvot näyttäytyivät seuraavaksi, kun Sotajumala ja Torture Killer esiintyivät teltoissa. Sotajumalan tekninen, kylmä ja vakava tylytys toimi tolkuttoman hyvin jo Tuskassa 2008, ja niin näkyi olevan nytkin. Vaikutuksen teki niin Mynni Luukkaisen suunnaton lavakarisma kuin Timo Häkkisen aina vain miehevämpi kokopartakin. Torture Killerin huomattavasti mullantuoksuisempi mättö on sekin jenkkiläisen kuolometallin jäljillä, mutta samanhenkisistä aineksista on keitetty erilainen keitto. Yleisöä taisi Sotajumalalla olla vähän enemmän, mutta ei Torture Killer meiningissä toiseksi jäänyt, todellakaan.
Tuskan tuplasotureista kolmas, Peter Tägtgren, oli seuraavana vuorossa päälavalla Hypocrisyn kanssa. Bändi on jäänyt meikäläiselle aina etäiseksi, mutta aivan kelvollista metallia se tuntui paiskovan. Jotenkin sellainen muovisuus ja synteettisyys show’staan kuitenkin paistoi. En vakuuttunut, mutta en nyt voi oikeastaan arvostellakaan. Biisimateriaalia tunteville keikka antoi varmasti kovia elämyksiä, ja yleisö tuntuikin nauttivan täysin rinnoin.
Pahoittelut Itä-Suomeen: kun toisessa teltassa soittaa Crowbarin kaltainen harvinaisuus, ei FM2000:a ehdi käydä edes vilkaisemassa.
Kirk Windstein oli Sue-lavalla niin vaikuttava hahmo, että kylmät väreet menivät jo siitä, kun näki miehen vaihtavan kitaraa. Tämä jos joku on raskasta, saatana. Windsteinin laulu on raastavaa, mutta jotenkin elävällä tavalla. Biiseissä on sävyjä ja voimaa enemmän kuin kotitarpeiksi. Bändi muuten kiinnosti Tuska-väkeä todella paljon: teltta ja sen takainen mäki oli täynnä kuin Turusen pyssy, kuten kyllä koko Tuska-alue muutenkin koko viikonlopun.
Crowbar veivasi kappaleen myös Peter Steelen muistolle, mutta minulle se jäi tunnistamattomaksi. Päätoimittajamme mukaan kyse oli Carnivoren biisistä, mutta niin hidastetusta versiosta, että biisiä on mahdoton sanoa (Race Warhan se oli, pt. huom.). Hyvä meininki joka tapauksessa! (VR)
Devin Townsend Projectin kohdalla moni odotti varmaan myös Anneke van Giersbergeniä, sillä olihan nainen ollut DTP:n mukana Hollannissa. Kuitenkin, kun kolme Addicted-levyn biisiä olivat avanneet keikan, voitiin nämä toiveet haudata lopullisesti. Eikä siinä mitään, Townsendin ääni on kyllä enemmänkin kuin riittävä näihin karkeloihin. Se on nimittäin varsin timanttisessa kunnossa.
Omat suosikit menivät ilmeisen yksiin muun yleisön kanssa: Deadhead ja Earth Day olivat positiivista energiaa huokuvan setin parhaimmistoa. Voin vain kuvitella, miltä heistä, jotka kuulivat Townsendin tuotantoa ensimmäistä kertaa – ja mahdollisesti tykästyivät kuulemaansa – tuntui. Harvoin on ylenpalttinen hehkutus näin perusteltua.
Vain todellinen nörtti uskaltaa tunnustaa olevansa nörtti ja vetää housut kinttuihin tuhansien suomalaisten edessä ennen kitarasooloa. Pössyttelystä luopunut kaljupää Townsend on eittämättä tällainen. Kiitos Tuska-organisaatiolle tästä tuplakiinnityksesta. Oli varmasti kaiken vaivan arvoista. Näppituntumalta veikkaisin, että Townsend nähtäneen Suomessa uudestaan. Hyvinkin pian.
Kotimaisen Survivor’s Zeron ja länsinaapurista tulevan Armed for Apocalypsen osaksi jäi esiintyä heti kesäpäivän kruunanneen DTP:n perään, ja myönnettäköön, että jotain monumentaalista olisi pitänyt tähän väliin olla tarjolla. Kumpaisestakin jäi itselle kuitenkin aika väljä kuva, vaikka kummankin telttaan kohtalaisesti väkeä riittikin. Pääesiintyjän jälkeinen slotti on usein hieman epäkiitollinen.
Päälavalla esiintyi seuraavaksi mahtipontisen melodisesta musiikistaan tunnettu Kamelot. Bändin esiintymistä eläytyvän laulaja Roy Khanin johdolla oli kyllä ilo seurata, mutta jokin biiseissä vain tökkii. Makuasioista voidaan kinastella, mutta hyvä niin, että show’sta voi joskus nauttia sen enempää analysoimatta.
Amerikan Yhdysvalloista suomalaista metallikansaa raippaamaan saapunut Overkill otti Sue-lavan, täyteen pakkautuneen teltan ja teltan lähialueen niin suvereenilla tavalla haltuun, että vastaavaa intensiteettiä joutuu hakemaan vuoden 2008 Tuskasta ja Primordialin vedosta. Yleisö hengitti jokaista hetkeä kuin viimeistään, kunnes henkeä ei enää tahtonut saada. Veto nousi heittämällä viikonlopun kärkikahinoihin.
Harmi, että ruotsalainen Bloodbath oli heitetty päällekkäin Overkillin kanssa. Nyt tuskalaiset joutuivat valitsemaan kahden kovan väliltä, eikä molempien täysivaltaiseen katsastamiseen ollut mitään mahdollisuuksia. Sen mitä kuulin, kontrasti Mikael Åkerfeldtin välispiikkien ja itse paahtamisen välillä on sangen mielenkiintoinen. Mutta sehän on jo Opethista tuttua.
Peruneen Mastodonin tilalle lauantain viimeiseksi esiintyjäksi pestattu Nevermore osoittautui pettymykseksi. Koukukasta metalliaan tahkoava jenkkibändi osaa kyllä kitaravelho Jeff Loomisin johdolla soittaa, mutta tuntui, ettei esimerkiksi laulaja Warrel Danea olisi voinut vähempää kiinnostaa suomalaisella metallifestarilla esiintyminen. Yleisöä oli kertynyt päälavan läheisyyteen verrattain vähän, mikä saattoi näkyä myös toiseen suuntaan. Tiedä sitten häntä, mutta hyvä maku ei jäänyt.
Jossittelu on perseestä, mutta olisin mielelläni nähnyt kehnon livebändin maineessa olevan Mastodonin lauantain päätteeksi jo senkin takia, että yhtyeen Crack the Skye oli yksi vuoden 2009 parhaista albumeista. (MOL)
SUNNUNTAI
Sunnuntain avasi mainio peikkoryhmä Finntroll, joka esiintyi onneksi hieman hämyisämmässä teltassa päälavan sijaan. Yleisöä oli pakkautunut telttaan kiitettävä määrä, eikä ”aikainen” herätys tai piinaava helle tuntunut painavan juuri kenenkään jaloissa. Biisejä kuultiin monipuolisesti pitkin bändin katalogia. Jengi oli menopäällä alusta loppuun.
Keikan kohokohdaksi nousi hieman yllättäen Trollhornin päätös kosia tyttöystäväänsä lavalta käsin. Tiukkaan tilanteeseen liittyi myös aimo ripaus tahatonta komiikkaa, mikä ainoastaan nostatti festarikansan fiilistä. Hetkeä myöhemmin saatu vahvistus vastauksen laadusta kirvoitti toiset – tai kolmannet – aplodit. Tuska on monessa suhteessa intohimon ja rakkaudenkin juhla.
Rakkautta oli luvassa myös päälavalla, jonne asteli Blackie Lawless yhtyeineen. Täytyy sanoa, että vaikka meriitit olisivat mitä tahansa, rutiinillakin on rajansa. Lähes kaikki W.A.S.P.-hitit, Animalia lukuun ottamatta, kuultiin, mutta niin myös kaikki kliseet. Ikäisekseen vetreässä kunnossa oleva Lawless tuntui palkatulta esiintyjältä termin kaikissa negatiivissa merkityksissä.
Yleisö kuitenkin jaksoi fiilistellä klassikkobiisien tahtiin, ja tuskin tökerö playback jaksoi haitata montaakaan korvaparia. The Idol kajahti ilmoille komeaan tapaan ja osoitti sen, mitä saattoikin ounastella. Kyllä Blackie Lawless on edelleen vedossa, jos niikseen tulee. Toivotaan miehelle voimia ja jaksamista joka tapauksessa.
Nuorekas Trigger the Bloodshed veti taidokkaasti, muttei mitenkään muistettavasti. Biisit tuntuivat toistavan liiaksi toisiaan. Illan odotetuimmat vedot olivat selvästi verottaneet väkeä, eikä samaan aikaan Inferno-lavalla vääntänyt nimekkäämpi Warmen ainakaan auttanut asiaan. Warmenin esiintyminen vei tällä kertaa pidemmän korren näistä kahdesta, vaikka kumpikaan ei omaan makuun aivan osunutkaan. (MOL)
Muistan yhä, kuinka minulla oli mahdollisuus käydä Cannibal Corpsen keikalla Pakkahuoneella pari vuotta sitten. Päätin silloin jäädä parvekkeelleni juomaan kavereiden kanssa kaljaa.
Nyt tuli sekin virhe vihdoin korjattua, ja millä tavalla! Jos olivat Windstein lauantaina ja Billy perjantaina vakuuttavia lavalla, niin oli perhana soikoon myös George Corpsegrinder Fisher sunnuntaina! Vanha kunnon lonkerosormi Alex Webster teki myös vaikutuksen virtuoosimaisella soitannollaan.
Bändin death metal on levyllä murskaavaa ja ruhjovaa, ja jotenkin odotin, että festivaaliolosuhteissa se typistyisi monotoniseksi jaanaukseksi. Paskat. Meno oli aivan huikeata alusta loppuun. On se Cannibal-blast vaan hieno komppi, pisteet Paul Mazurkiewiczille!
Death metalin syövereissä jatkoi Nile, samalla lavalla kuin kaksi vuotta aiemmin. George Kolliasin inhimillisen suorituskyvyn rajoja venyttävä rummunsoitto sekä monimutkaisuudessaan hämmentävän pitkälle viedyt biisit viehättivät Tuskaa, sillä telttaan kerääntyi valtava määrä ihmisiä. Loputkin haivenet kallostaan leikannut Dallas Toler-Wade kommentoikin, että täällähän on metallipäitä niin pitkälle kuin silmä siintää.
Keikka ei tehnyt aivan samanlaista vaikutusta kuin kaksi vuotta sitten, vaikka mukana oli nyt myös uusimman Those Whom the Gods Detest -levyn materiaalia. No, sympaattinen, ääritekninen ja viihdyttäväkin setti siitä sukeutui joka tapauksessa.
Venäläistä [Amatory]:a ei ollut monikaan eksynyt katsomaan. Puoli biisiä ehdin katsoa, enkä sen perusteella osaa sanoa kuin sen, että ei nyt ainakaan tajunta räjähtänyt.
Sitten päästiinkin jo siihen viimeiseen asiaan. Megadeth-rumpali Shawn Droverin basarinkalvot olivat Rust in Peace -symbolein koristellut. Soundeja tsekkailtiin pitkään ja hartaasti, mutta kun sitten bändi starttasi Wake Up Deadilla, kokonaisuus kuulosti kumminkin täysin sekamelskalta. Muutaman minuutin säädön jälkeen paketti saatiin kasaan, enkä muista yhtä kristallinkirkkaita kitarasoundeja Tuskassa moneen kertaan todistaneeni. No, ilo oli lyhytaikaista, sillä jo varsin pian Chris Broderickin kitara alkoi pätkiä, ja varsinkin soolot kärsivät tästä aivan helvetisti.
Jos soundit olivat kirkkaat, sitä ei ollut Dave Mustainen ääni. Mies vaikutti muutenkin vaisulta, mutta hänen laulunsa oli kyllä hetkittäin täysin luokatonta naukumista. Välispiikit kuulostivat laulua paremmilta.
No, tulihan sieltä se Rust in Peace melkein kokonaan. Hämmentävin hetki oli, kun Dawn Patrolin jälkeen ilmoille ladattiin Trust. Koko yleisö odotti tietenkin Rust in Peace…Polarisia, mutta näin tällä kertaa. Kohokohdaksi jäi Holy Wars…the Punishment Due.
RIP-kimaran jälkeen loppukeikka oli silkkaa greatest hitsiä. Kokonaisuudessaan ihan kelpo veto, mutta kyllä Sauna Open Airissa oli vuonna 2007 huomattavasti räjähdysherkempi ja jyrkempi meno. Ilmeisesti joka toinen toimii, koska vuoden 2005 Saunassa Megadeth oli virkamiesmäisen tylsä. (VR)
Teksti: Vilho Rajala ja Marko-Oskari Lehtonen Kuvat: Pia Sundström