11 vuotta Dimebag Darrellin kuolemasta – näin metallistarat muistelivat miestä Infernossa

Kuva: Tomi Palsa

”Dimebag” Darrell Lance Abbott ammuttiin kesken bändinsä Damageplanin konsertin ohiolaisen Alrosa Villa -klubin lavalle tasan 11 vuotta sitten. Julkaisimme viime joulukuussa painetussa Infernossa Timo Isoahon kirjoittaman artikkelin, jonka pääosuudesta löydät katkelman tästä.

Seuraavassa ensi kertaa netin puolella samassa yhteydessä julkaistu kainalojuttu, jossa moni Dimebagin läheinen tai tuttu – ja toki myös nimekäs metalliartisti – muistelee palvottua kitaristia. Kainalon otsikko oli ”Hullu nero”.

vinniepaul_12

Vinnie Paul: ”Dimebag? Joo, pystyn puhumaan hänestä…”
– Rakkaan veljeni kuolemasta on kymmenen vuotta. En tule toipumaan siitä joulukuisesta tragediasta koskaan, mutta pahimmat tuntemukset ovat vuosien mittaan jo vähän laantuneet. En tietenkään halua miettiä, mitä kaikkea Dimebag olisi vielä saanut elämässään aikaan tai kuinka paljon hän olisi tuottanut iloa muille ihmisille, mutta kuten sanoin: Dimebagin ajatteleminen ja muisteleminen ei ole enää aivan niin tuskallista kuin joskus.

– Hellyeah-yhtyeeni uusimmalla albumilla on kappale Black December, ja se kertoo tietenkin Dimesta. Lukekaa sanat, niin saatatte aavistaa edes vähän, miltä minusta tuntuu: ”I don’t wanna remember, all I wanna do is forget” ja niin edelleen. Toisaalta, hyviä muistoja on tietenkin tuhansittain. Voin muistella lapsuuttamme, kun aloitimme yhdessä soittohommat, tai sitä hetkeä, kun nousimme vuosikausien armottoman työnteon jälkeen USA:n listaykköseksi. Useimmat hienot jutut liittyvät Panteraan, enkä ymmärrä sitä, kun ihmiset kysyvät koko ajan yhtyeen mahdollisesta paluusta. Pantera ei tule takaisin, sillä Dimebag ei ole enää täällä meidän kanssamme.

Phil_Jimmy_Hubbard

Phil Anselmo: ”Dimebagillä oli ’se’ ote kitaraan”
– Dime? Hän oli hullu nero, jolla oli järkähtämätön asenne soittamiseen ja esiintymiseen. Ympärilläni on aina ollut paljon loistavia kitaristeja, mutta jos olen sataprosenttisen rehellinen, kukaan heistä ei pääse lähellekään Dimea. Kitara oli Dimelle ruumiinosa, hänen kolmas kätensä, ja kitaran kielet olivat hänen verisuoniaan. Hurja lahjakkuus ja järkähtämätön asenne viimeistelivät paketin. Jos näytin hänelle Pantera-aikoina jonkin mukiinmenevän riffin, aihio soundasi minun soittamanani vähintäänkin hapuilevalta. Kun Dime raapaisi sen monsteritatsillaan, karjuin hänen vieressään: ”Tiesin sen, tämä on kuin onkin mahtava riffi, kun sinä soitat sen!”

– Saatan joutua hankaluuksiin, mutta sanon tämän silti, olenhan jo iso poika: yhtyeeni keikkaili äskettäin Black Label Societyn kanssa, ja Zakk Wyldehan on tunnetusti loistava kitaristi. Mutta ei hänkään… Usko pois, Dimebagillä oli SE ote kitaraan. Hän hallitsi bodya, kaulaa ja kieliä täysin totaalisella tavalla ja soitti aina jokaisen nuotin kuin se olisi hänen viimeisensä. Jokainen saatanan kerta, kun hän tarttui plektraan… Se merkitsi hänelle koko maailmaa. Dime saattoi myös olla lavalla aivan infernaalisessa kännissä – usko minua, usein hän myös oli –, mutta jostakin syystä hänen kehonsa ja kitaransa toimivat silti saumattomasti yhdessä. Hän teki kitaralla aivan mitä tahtoi, missä kunnossa hyvänsä.

– Levyttäminen ja kiertäminen olivat Dimelle kaikki kaikessa, eikä hän suvainnut yhtäkään tekosyytä esimerkiksi keikan pilaamiselle. Muistan eräänkin konsertin, juuri ennen Cowboys from Hellin nauhoituksia, kun minä ja Vince [Vinnie Paul] olimme saaneet pahan ruokamyrkytyksen. Kävin biisien välissä oksentamassa vahvistimien takana ja oloni oli täydellisen karmea. Vince oli samanlaisessa kunnossa, mutta emme tietenkään peruneet keikkaa. Mitä teki Dimebag? Hän oli meille vihainen keikan jälkeen. Että mitä vittua jätkät, te ette antaneet tänään täyttä sataa prosenttia. ”Dime, kuuntele, olen kuolemankielissä ja oloni on ehkä maailman hirvein”, yritin sanoa. Dime ei hyväksynyt selitystä vaan totesi, että ensi kerralla vedät sitten puolet kovemmin, tai tulee turpaan. Kertooko tämä jotakin Dimen intohimosta?

AIC

Mike Inez: ”Ole oma itsesi, ystävällinen muille ja soita kuin sekopää…”
– En vieläkään pysty sisäistämään hänen brutaalia kuolemaansa. Se mitä tapahtui oli ja on niin outoa. Soitin Jerryn [Cantrell, Alice in Chains] kanssa akustisesti Dimen hautajaisissa, ja hänen arkkunsa oli avoimena edessämme… Voitko kuvitella sitä tilannetta? Rakastan soittamista, mutta tuolla hetkellä se tuntui raskaammalta, mutta myös tärkeämmältä, kuin koskaan aikaisemmin.

– Dime oli ehkä hauskin koskaan tapaamani ihminen, sellainen elämää suurempi sarjakuvasankari, johon kaikki rakastuivat päätä pahkaa. Eikä hän muuttunut Panteran suosion myötä lainkaan. Hänen jalkansa pysyivät maassa, eikä hän kehittänyt itselleen mitään roolia tai egoa. Muutamienkin muusikoiden kannattaisi ottaa tästä oppia. ”Ole oma itsesi, ystävällinen muille ja soita kuin sekopää” -motto kantaa edelleen pitkälle.

– Ihmiset eivät tiedä kovin laajalti, että Dime osallistui usein myös hyväntekeväisyysjuttuihin ja osti esimerkiksi kotiseutujensa lapsille kitaroita sekä muita instrumentteja, kannusti heitä musiikin pariin. Hän rakasti katsoa, kun lapset ja nuoret opettelivat soittamaan. Dimen salaisuus on, ettei mitään salaisuutta ollut. Hän oli syntynyt lavalle – kun näit hänet lavalla, näit Dimebagin ulkokuoren, mutta katsoit myös hänen sisimpäänsä. Hän oli läsnä kaikin mahdollisin tavoin.

KillerBeKilled2014a

Max Cavalera: ”Dime oli melkoinen hahmo myös lavan ulkopuolella”
– Dime rakasti, siis RAKASTI, kitaraa. Hänen soittonsa kuulosti aina luonnolliselta, eikä siinä ollut pienintäkään pakottamisen tuntua, niin kuin monilla hänen kopioijillaan. Walk, Cowboys from Hell, Strength Beyond Strength – sieltä löytyy aivan älyttömiä riffejä roppakaupalla.

– Dime oli melkoinen hahmo myös lavan ulkopuolella. Mies oli usein hyvässä maistissa, ja hän pakotti – tosiaan, käytännössä pakotti – muutkin juopottelemaan kanssaan. Kellonajalla ei ollut mitään väliä! Minäkin olen joutunut kerran jos toisenkin kieltäytymään Jäger-shotista kymmeneltä aamulla. ”Max, otetaanhan kunnon paukut”, Dime vaati. ”Mies, en voi alkaa juoda aamupäivällä, jos minulla on keikka illalla!” Voin silti myöntää, että ryyppäsin aivan liikaa silloin, kun Sepultura ja myöhemmin Soulfly kiersivät Panteran kanssa. Erään kerran, kesken kiertueen, minulla oli syntymäpäivä, enkä ollut kertonut merkkipäivästä kenellekään. Dime antoi minulle kuitenkin parikin lahjaa ja ihmettelin, mistä helvetistä hän tiesi syntymäpäiväni. En hän tiennytkään, kunhan antoi lahjoja muuten vaan!

– Työskentelin Soulflyn Dark Ages -albumin parissa, kun kuulin hänen kuolemastaan. Lähipiirissäni oli silloin muitakin kuolemantapauksia ja surin edelleen myös Deathin Chuck Schuldineria… Perkele, ne olivat synkkiä aikoja!

JPriest

Rob Halford: ”Hän oli vaatimaton jalat maassa -kaveri”
– Rock’n’rollin historiasta löytyy paljon hienoja kitaristeja, kuten Jimmy Page, Jimi Hendrix, Eric Clapton, Tony Iommi – ja Dimebag Darrell. Hän oli oikeasti vallankumouksellinen ja valtavan luova muusikko. Kukaan muu ei tehnyt Panteran aikoihin sellaista musiikkia, ja samalla hän kaatoi lukemattomia esteitä monien myöhempien aikojen kitaristien edestä.

– Tunsin Dimen myös henkilökohtaisesti, enkä varmasti tee poikkeusta, jos kuvailen häntä erääksi mukavimmista tapaamistani ihmisistä. Hän näytti lavalla rocktähdeltä, mutta lavan ulkopuolella hän oli vaatimaton jalat maassa -kaveri. Dime ja moni muu suuruus, vaikkapa Ronnie James Dio, ovat jättäneet meidät, mutta onneksi heidän perintönsä elää ikuisesti.

Zakk_Wylde_credit_Justin_Reich

Zakk Wylde: ”Tiedätkö, miltä minusta tuntui, kun kannoin arkkua hänen hautajaisissaan…”
– Dime oli ennen kaikkea elämänmyönteinen ilopilleri. Jos sattui olemaan huonoilla fiiliksillä ja Dime ilmestyi samaan huoneeseen, ei ollut pahalla päällä minuutin kuluttua. Tiedätkö, miltä minusta tuntui, kun kannoin arkkua hänen hautajaisissaan? Et tiedä, enkä tiedä minäkään, se oli liian hirveää.

– Jos Tony Iommi keksi hevin, Dimebag nosti sen seuraavalle askelmalle. Pantera on minulle modernin metallin Led Zeppelin. Ei siis ole sattumaa, että tuhannet ja tuhannet yhtyeet ovat ottaneet Panteralta vaikutteita.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 10/2014.