Ruotsalaisen Amaranthe-yhtyeen omaa nimeä kantavan esikoispitkäsoiton julkaisusta on vierähtänyt tasan vuosikymmen. Kitaristi Olof Mörck juhlisti asiaa muistelemalla albumin syntyä yhtyeen Facebook-sivuilla.
”Debyyttimme oli matka, johon mahtui paljon haasteita ja kysymysmerkkejä, mutta jota onnekkaasti tasapainotettiin runsaalla määrällä nuorekasta itseluottamusta”, Mörck kertaa.
”Kesällä 2010 allekirjoitimme sopimuksen suomalaisen Spinefarm Recordsin kanssa ja astelimme sisälle Jacob Hansen Studioon saman vuoden lokakuussa. Budjettimme oli melko iso ja äänitysaikaa oli reilut kaksi kuukautta, mutta mitään ennalta määriteltyä työskentelytapaa ei vielä ollut, mikä johti siihen, että asioita opittiin kantapään kautta. – – Käytimme paljon aikaa asioiden kääntämiseen ja vääntämiseen ja jokaisen yksityiskohdan ylianalysoimiseen, minkä vuoksi jäimme aikataulusta jälkeen. Mikä tarkoitti sitä, että oli aika esitellä kaikkien suosikkiystävä: herra Puserrus!”
”Äänitimme lauluja aamukolmeen tai -neljään ja miksasimme kappaleet aamulla, mutta onnistuimme saamaan yllättävän hyviä ottoja talteen; esimerkiksi Elizen laulut Amaranthinessa äänitettiin kahdelta yöllä enemmän tai vähemmän yhdellä otolla. Miksausten ja lauluäänitysten välillä äänitettiin sooloja, joiden polttoaineena toimi epäterveellinen määrä herra Hansenin kuuluisaa studiokahvia. Kun saimme sitten ensimmäiset kunnon miksaukset ulos, kaikki se hikoilu ja runttaaminen ja kiillottamisen määrä ylitti kaikki odotuksemme. Kasvaneet parrat (ja roskaruuan vuoksi mahat) sekä mustat silmäpussit kielivät kovasta työstä, mutta esikoisemme oli valmis! Mielestäni sen tuotanto on kestänyt hyvin aikaa ja seisoo omillaan tänäkin päivänä”, Mörck toteaa.
Yhtye yhdisteli levyllä metallia, poppia, ysäriä, energiaa ja teatraalisuutta kolmen laulajan vuorovaikutuksella tavalla, joka jakoi vahvasti mielipiteitä. Laulaja Elize Ryd muisteli Infernon numerossa 8/2020 julkaistussa pitkässä haastattelussa debyytin julkaisuaikoja ja sanoo bändin tienneen, että näin varmasti käy, mutta reaktiot pääsivät silti yllättämään.
”Olof sanoi jo ensimmäisten kappaleiden valmistuttua: ’Elize, tätä tullaan sekä rakastamaan että vihaamaan.’ Heti kun julkaisimme ensimmäisen kappaleen, Hungerin, reaktiot olivat älyttömän voimakkaita! Tiesimme, että musiikkimme on erilaista, muttemme varautuneet aivan niin äärimmäisiin tunteisiin”, Ryd muistelee.
”Osa kuulijoista oli sitä mieltä, että Amaranthe oli parasta ikinä. Osa taas ajatteli, että olemme osoitus metallin kuolemasta. Olimme innoissamme! Olimme nuorista ihmisistä koostuva, aloitteleva bändi, ja yhtäkkiä kaikkia kiinnosti meidän tekemisemme. Joko hyvässä tai pahassa.”
Ryd myöntää, ettei ollut Amaranthen uran alussa vielä valmis siihen, millaista palautetta häneen ja bändiin kohdistui.
”Sain kuulla vasemmalta ja oikealta, että olen tekopyhä prinsessa ja diiva, surkea laulaja ja ihmisenäkin varmasti ihan paska. Ihmiset tuomitsivat meidät bändinä ja minut ihmisenä, vaikkei kukaan tuntenut meitä. Pian ilkeimmät kommentit alkoivat mennä ihon alle. Ei sille voinut mitään. Olin vasta ihan lapsi. Jouduin kovettamaan itseäni paljon enemmän kuin olisin halunnut, mikä vaikutti sävellyksiini vuosikausia. En uskaltanut olla täysin oma itseni ja vetää kappaleissani vaihdetta täysille”, Ryd sanoo.
Varsinkin väitteet siitä, että Amaranthe oli levy-yhtiön tuote ja ohimenevä muoti-ilmiö, kolahtivat erityisen kovaa.
”Paljon myöhemmin kävi ilmi, että muutamat bändin ja sen lähipiirin ihmiset ajattelivat samoin: Amaranthella oli tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti. Paineet kasvoivat ihan järjettömällä tahdilla! Ensimmäisen levyn jälkeen olimme aika pitkään eräänlaisessa ’musiikkikrapulassa’. Meidän odotettiin kirjoittavan koko ajan tarttuvampia ja överimpiä kappaleita. Me itsekin odotimme sitä. Menetimme hetkeksi sen ensimmäisen levyn aidon tekemisen ilon. Aluksi olimme musiikissamme todella leikkisiä, mutta sitten mietimme liikaa sitä, miltä Amaranthen kuuluu kuulostaa. Mitä meidän tulee olla. Nuoruutemme ja kokemattomuutemme kääntyi tuossa kohtaa itseään vastaan.”
Vaikeiden aikojen keskelläkin Amaranthella oli pakassaan yksi valttikortti: uskollinen kuulijakunta.
”Kaikki ne iloiset kasvot yleisössä saivat meidät jatkamaan vaikeimmallakin hetkellä”, Elize kehuu.
”Huomasin ajattelevani, että en ehkä voi pelastaa mikrofonini takaa koko maailmaa, mutta jos pelastan omani ohella edes yhden ihmisen maailman vaikka vain yhdeksi pieneksi hetkeksi, kaikki uhraukset ovat sen arvoisia. Fanit ovat osoittaneet meille niin paljon rakkautta, että voin ihan vilpittömästi sanoa Amaranthen olevan edelleen olemassa heidän ansiostaan. He saivat meidät jatkamaan siihen pisteeseen asti, että löysimme todellisen itsemme. ”
Lue Elize Rydin koko haastattelu täältä.
