Entombed A.D. haluaa pysyä liikkeessä – lue LG Petrovin haastattelu!

Pari kirjainta nimen perään ja täyttä höyryä eteenpäin. Entombed A.D. perustettiin Entombedin raunioista kaksi vuotta sitten, ja nyt tarjoillaan jo toista levyä. LG Petrov sanoo, että laiskottelu ja odottelu ovat kuolemaksi.

Läppärini ruudulla kököttää pitkätukkainen mies hedelmäkorien ja pienten suklaapatukoiden äärellä. Päässä on lippis, joka peittää sen tosiasian, että hiusraja on noussut 43 vuoden iässä jo melkoisen korkealle.

– No niin! Hyvää, hyvää… matkaa, hän karjaisee selvällä suomella ja nauraa räkäisesti päälle.

Lars-Göran Petrovhan se siinä. Entombedin, anteeksi Entombed A.D:n laulaja ja keulahahmo. Ikuisessa sänkiparrassaan ja suu ilkikurisessa virneessä. Mies on elävä death metal -legenda, mutta se ei varmasti ole vaikuttanut hänen olemukseensa pätkääkään.

LG on korostetun hyvällä päällä, ja siihen on syynsä. Entombed A.D. on saanut valmiiksi toisen albuminsa nimeltään Dead Dawn, ja se julkaistaan helmikuun 26. päivänä. Edellisestä Back to the Front -levystä on vain kaksi vuotta.

– Aloimme tehdä levyä heti edellisen ilmestyttyä. Päätimme, että ryhdytään töihin saman tien. Biisinteko vie aikaa, nytkin melkein kaksi vuotta. Jos emme olisi alkaneet sävellystyötä heti, levyä olisi joutunut odottamaan pitkään, Petrov selittää.

Pitkä breikki olisi tarkoittanut paluuta vanhoihin huonoihin tapoihin. Back to the Front -albumia edeltänyt Serpent Saints – The Ten Amendments ilmestyi vuonna 2007, tuolloin vielä vanhalla Entombed-nimellä.

– Nyt meillä oli suunnitelma, ja kun palasimme rundilta, meillä oli hyvä määrä ideoita. Nico [Elgstrand, kitara] istui studiossa 24/7 ja demotti. Puolentoista vuoden päästä biisit olivat valmiina, joten ei muuta kuin studioon.

Entombed A.D. aikoo jatkaa tiivistä tahtiaan. Tammikuun lopussa alkoi rundi Behemothin kanssa. Paha kyllä se ei yllä Suomeen saakka, mutta uskallan väittää, että Petrovin poppoo saadaan tänä vuonna maahamme lähes varmasti.

Festareita on buukattu jo kourallinen, ja jenkkirundikin maanmiesten, kansibändimme Amon Amarthin kanssa.

– Kun selviämme tästä haastattelusessiosta, ryhdymme treenaamaan ja lähdemme saman tien kiertueelle. Olen todella innoissani! Ei tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kaksi kirjainta

Infernon numerossa #119 (7/2014) tehtiin melko perusteellisesti selväksi, miksi maailmassa ei ole enää Entombed-nimistä yhtyettä.
Vähän aikaa näytti siltä, että maailmassa olisi niitä kaksi, mutta toisen inkarnaation tuleminen jäi lyhytaikaiseksi. Petrovin puheista päätellen ei ole pelkoa siitä, että alkuperäisjäsen Alex Hellid saisi aikaiseksi uutta musiikkia tai uutta bändiä.

Pannaan tämä nyt vielä pähkinänkuoreen: Entombed teki Back to the Front -levyn ilman Alex Hellidiä, joka oli ollut kyydissä alusta saakka. Levy oli määrä julkaista jo vuonna 2013 Entombed-nimellä, mutta se ilmestyi vasta seuraavana vuonna  A.D.-päätteellä.

Samaan aikaan Alex Hellidin poistuminen bändistä sai lopullisen sinettinsä. Petrov viittaa rivien välissä useaan otteeseen siihen, että yhtyeen vanhat huonot tavat, aikailu ja laiskottelu, olivat ennen kaikkea Hellidin syytä.

– Tällä hetkellä olemme vapaita tekemään mitä haluamme, ja haluamme tehdä musiikkia. Se on mahtavaa. Ei ole tarvinnut tuhlata aikaa ja energiaa negatiivisiin asioihin. Nautin siitä, että olemme olleet helvetin kiireisiä!

Petrov vaikuttaa vilpittömän positiiviselta hahmolta. Hänen sanoissaan piilee kiistatta myös suuri viisaus. Jos haluaa tehdä jotain, se kannattaa tehdä eikä jahkailla.

– Haluamme olla tuotteliaita, luovia ja keskittyä positiivisiin asioihin. Laiskuus ei auta ketään, eikä mitään tapahdu. Olemme oppineet sen. Täytyy pitää itsensä kiireisenä. Jos asioita ei tee, tulee paineita ja stressiä, ja silloin alkaa tapahtua pahoja juttuja.

Spekulointi siitä, onko Entombed A.D. uusi bändi vai käytännössä Entombed siinä kuin ennenkin, tuntuu vähän turhalta. Tämän sortin murskesoundilla operoi tasan yksi yhtye maailmassa, ja se on Entombed, kirjaimilla tai ilman.

Hellidin lähtö ja oikeudessakin käsitelty nimiasia taisivat olla silti Entombedin uran pahin kriisi.

– Ei se ehkä kriisi ollut. Mutta se kaikki oli täysin tarpeetonta. Nyt tuntuu helvetin hyvältä, että se on takanapäin. Kivi on vierähtänyt sydämeltä. Alitajuisesti olen jo unohtanut koko asian. Aina kun sitä alkaa ajatella, alkaa väsyttää. En halua olla väsynyt.

Ajankäytön hallintaa

Serpent Saints -levyn jälkeinen pitkä odotus ja epätietoisuus taisi kerryttää Petroviin ja kumppaneihin hieman paineita.
Hänellä ja basisti Victor Brandtilla oli aikaa tehdä Entombed A.D. -levyjen välissä toisenkin yhtyeen albumi.

Firespawnin Shadow Realms -debyytti ilmestyi marraskuussa. Petrov innostuu, kun hämmästelen, miten miehet ehtivät kaikkeen.

– Jos ajan käyttää tehokkaasti, tekee ja soittaa musiikkia, sitä tuppaa syntymään, hah hah!

Entombed A.D. keikkailee koko kevään ja kesän varsin tiiviisti. Firespawnille on buukattuna muutama veto, mutta kiertuetta on turha odotella, ainakin toistaiseksi.

– Meillä kaikilla on nämä muutkin bändit. Emme halua puristaa mitään väkisin. Soitamme keikkoja kun ehdimme. Firespawn ei kuitenkaan ole pelkkä projekti vaan se ihan oikea bändi. Teemme lisää levyjäkin.

Petrov on ihan aidosti liekeissä, että hänen pääbändinsä on päässyt taas vauhtiin, vaikkakin vähän eri nimellä ja eri muodossa. Hän alleviivaa moneen kertaan, kuinka kokoonpano – Petrov, Brandt, Elgstrand ja rumpali Olle Dahlstedt – kommunikoi ja keskustelee kaikesta.

Oikeastaan se kuulostaa periruotsalaiselta diskuteerauskulttuurilta.

– Teemme koko ajan jotain. Jos emme treenaa tai tee haastatteluja, käymme kaljalla ja keskustelemme vaikkapa T-paitamalleista tai runditarjouksista. Jos joskus tulee huono hetki, kannattaa käydä kävelyllä ja tyhjentää päänsä. Sitten kun palaa ulkoa, pääsee taas kiinni töihin.

Pahaenteisen hauskaa

Entombed A.D:ssä on jotain ainutlaatuisen tunnistettavaa. Dead Dawnilla esiintyy sama pirullisuuden ja hauskanpidon, jyrkkyyden ja huumorintajun yhdistelmä kuin bändillä aina parhaimmillaan. Melodiat ovat pahoja ja synkkiä, tekstit vihaisia ja riffit raskaita – mutta meininki nostaa silti hymyn korviin ja saa tunnelman kohoamaan.

Nyt kun yhtye takoo kuumaa rautaansa ennennäkemättömällä sykkeellä, kuinka paljon miehet käyvät keskustelua siitä, sopiiko jokin kappale bändin linjaan vai ei?

– Meillä ei ole mitään rajoja. Jotkin ideat tuntuvat aluksi olevan aivan ulkoavaruudesta, mutta nekin istuvat yleensä lopulta ilmaisuumme, jos ne vain ovat hyviä. Ja nykyäänhän musiikkimme kuulostaa enemmän Entombedilta kuin koskaan! Tai siis Entombed A.D:ltä, heh.

Palataan vielä pirullisuuden ja huumorin yhdistelmään. Sen alkuperä on Petrovin mukaan kaukana 1980-luvulla, kun poikaporukka hengaili Tukholmassa keskenään ja kuunteli kasetilta milloin mistäkin maailmankolkasta peräisin olevaa meteliä.

– Joimme ykkösolutta, kävelimme ympäriinsä, kuuntelimme musiikkia ja pelottelimme ihmisiä, heh heh. Se samanlainen hauskanpidon ja pelottelun yhdistelmä on meissä edelleen.
Entombed A.D. on erinomainen esimerkki siitä, miten musiikki pitää nuorena. Petrovin mukaan hauskanpito, kaljanjuonti ja raskas musiikki ovat hyvän elämän aineksia.

Alkuvaiheessa kaikki oli tietysti uutta ja outoa.

– Ensimmäisen levyn [Left Hand Path, 1990] aikaan olimme hyvin nuoria eikä meillä ollut mitään odotuksia. Emmehän me edes tienneet, mihin kaikki voisi johtaa, Petrov hymähtää.
Kesti aikansa ennen kuin ryhmä ymmärsi, että hommasta on oikeasti tulossa ura. Että kovaäänisen musiikin soittaminen voi olla elämän keskeisin sisältö.

– Sitten tuli toinen [Clandestine, 1991] ja kolmas levy [Wolverine Blues, 1993] ja aloimme rampata Yhdysvalloissa asti. Silloin aloimme tajuta, että tätähän me tahdomme tehdä. Jotenkin me ymmärsimme jo silloin myös sen, että kaikki voi loppua koska vain. On parempi nauttia jokaisesta hetkestä.

Heti kun Petrov pääsee sanomasta tämän, hän korostaa, että Entombed A.D. ei ole menossa minnekään.

– Emme todellakaan ole lopettamassa, älä ymmärrä väärin. Mutta me tajuamme, että on paljon syitä, miksi tämä voi loppua. Siksi pitää tehdä joka hetki täysillä. Aikaa ei ole hukattavaksi.

Mitä jos

Petrovin välitön ja rento olemus kertoo, että kaikenlainen starailu on hänestä mahdollisimman kaukana. Hän korostaakin olevansa ennen kaikkea musiikkifani. On vain bonusta, että hän käy välillä lavalla ärjymässä.

– Minä vihaan hengailla backstagella itsekseni. Haluan olla yleisön joukossa, ihmisten parissa. Haluan nähdä lämppäribändit ja jutella muiden kanssa. Saan siitä voimaa.

Laulaja sanoo olevansa onnekas, kun on päässyt bändiin josta ihmiset pitävät. Se on antanut hänelle mahdollisuuden elää antoisaa elämää ja nähdä maailmaa.
Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin Petrov jaksaa olla innoissaan rundille lähtemisestä. Kiertämisen kiroja on käsitelty tämänkin lehden sivuilla paljon, mutta tämä tukholmalainen haluaa keskittyä positiiviseen.

– Yleensä kaikki on rundilla helvetin hauskaa. Joskus on odottelua, jolloin on tylsää, mutta me viihdymme hemmetin hyvin yhdessä. Olemme rentoja ja iisejä tyyppejä, kukaan ei todellakaan ole mikään prinsessa. Vaikka olemme rundanneet jo ihan tolkuttoman paljon, se on yhä jännittävää.

– Jokainen matka on uusi, eikä koskaan tiedä mitä tapahtuu! Lavalla on aina mahtavaa. Saa huutaa ja melskata sydämensä kyllyydestä, ja usein ihmiset tykkäävät siitä!
Entäpä jos Entombed ei olisi koskaan syntynyt tai päässytkään tekemään levyjä. Mitä Petrov mahtaisi puuhailla?

– Kai minä ostaisin levyjä, kävisin keikoilla ja nauttisin musiikista kuten kaikki kaverinikin. Ehkä olisin päivätöissä, tai sitten vaikka roudari tai paitamyyjä.
Petrov vaikuttaa niin positiiviselta hahmolta, että tuntuu hassulta että hänen laulamansa tekstit ovat niin vihaisia ja kyynisiä. Itse hän ei tosin juurikaan tee lyriikoita, vaan niistä vastaa ainakin Dead Dawnilla pääasiassa Elgstrand.

– Emme ole vielä edes kirjoittaneet tämän levyn tekstejä puhtaaksi. Tekstit ovat aika pessimistisiä, mutta emme halua rypeä missään surussa tai itsesäälissä. Kunhan biisit ja tekstit tuntuvat hyviltä, minulle on ihan sama kuka ne kirjoittaa. Me kaikki olemme vastuussa kaikesta. Olemme tiimi, emme vain yksilöitä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2016.